Avaruussukkula mahdollistaa ICBM-hyökkäyksen perumisen ja se voidaan helposti muuttaa avaruuspommittajaksi

Minuteman III-ohjuksen laukaisu 

Kun tarkastellaan avaruussukkuloiden historiaa, niin tietenkin noita miehitettyjä monta kertaa käytettäviä avaruusaluksia on haluttu kehittää myös sotilaallisiin tarkoituksiin, ja yksi niistä vaarallisimmista käyttökohteista on tietenkin ICBM (InterContinental Ballistic Missile)-hyökkäyksen peruminen, mikä tietenkin vähentäisi strategisten pommikoneiden merkitystä. Nimittäin yleensä ydinhyökkäyksen kulkukaavio menee niin, että ensin kohteisiin lähtee strategisia pommikoneita, jotka sitten pommittavat kohteitaan ydinaseilla, ja vasta lopuksi käytetään noita strategisia ydinohjuksia, ja tuota toimintamallia ollaan pidetty tähän asti ainoana oikeana tapana käydä ydinsotaa, koska pommikoneet voidaan kutsua takaisin kesken operaatiota.


Kuitenkin jos ICBM-ohjusten isku voidaan samalla tavoin perua kuin pommikoneiden, niin se sitten tietenkin lisää ICBM:n käyttömahdollisuuksia sekä vähentää strategisten pommikoneiden merkitystä. Tuo ydinohjusten avulla tehdyn hyökkäyksen purkaminen voidaan tehdä niin, että nuo ydinpommit lastataan sukkulaan, joka sitten pudottaa ne kiertoradalta kohteisiin. Jos pommeja ei tarvitse käyttää, niin silloin sukkula voidaan kutsua takaisin tukikohtaan, ja räjähteet joko siirtää toiseen sukkulaan tai tuo alus voidaan käyttää uudelleen, jolloin kiertoradalla olisi jatkuvasti tuollainen ydinaseita käyttävä avaruusalus.


Se miten nuo ydinkärjet asennetaan sukkulaan on hyvin helppoa, eli ne asetetaan vain sukkulan rahtitilaan, ja laukaistaan Maata kiertävälle radalle, mistä sukkula sitten laukoo ne takaisin ilmakehään. Eli tuolloin tavallinen avaruussukkula voi muuttua tuomiopäivän pommikoneeksi, joka sitten pudottaa nuo ydinkärjet suoraan kiertoradalta kohteeseensa. Nykyisten automatisoitujen sukkuloiden aikana voi sitten tapahtua niin, että esimerkiksi X-37B sukkula, jonka lastitilaan on asennettu ydinase vahingossa pudottaa tuon kärjen, jos yhteys tuhon alukseen katkeaa kesken mahdollista simulaatiota, ja maa-asema ei sitten ehkä kykenekään ottamaan tuota laitetta hallintaan voimakkaan Auringonpurkauksen jälkeen, ja tuolloin voivat seuraukset olla kamalia. USA:n X-37 sarjan sukkulat on suunniteltu niin, että ne mahtuvat isojen sukkuloiden lastitilaan tai Atlas-raketin ja ehkä myös Trident D-5 SLBM (Submarine Launch Ballistic Missile) eli sukellusveneistä ammuttavien ohjusten aerodynaamisen suojuksen alle, jolloin ne voidaan laukaista huomaamatta maata kiertävälle radalle.

X-37-sukkulaperhe

Toinen tapa on laukaista ydinkärjet maapallon kiertoradalle normaaleilla mannertenvälisillä ohjuksilla, ja sitten avaruussukkula vain käy keräämässä nuo maata kiertävälle radalle laukaistut kärjet takaisin. Kolmas tapa on sitten se, että ydinkärkiin asennetaan järjestelmä, jonka avullaa ne sitten palautetaan Maahan, eli tuolloin puhutaan laskuvarjosta sekä lämpökilvestä, joka voidaan sitten vaihtaa. Jokainen noista malleista on erittäin kyseenalainen, koska se tarkoittaisi sitä, että ydinaseita laukaistaisiin useammin maata kiertävälle radalle, ja se sitten merkitsee ydinsodan uhan kasvamista. Tuollaisia aseita vastaan kehitetään jatkuvasti aseita, kuten THAAD:in kaltaisia kineettiseen energiaan perustuvia torjuntaohjuksia, mutta myös maata kiertävällä radalla laukaistavia ydinaseita, joiden tarkoitus on tuhota nuo aseet elektromagneettisella säteilyllä.


Kun puhutaan siitä, että ydinaseita lähetetään matalalle kiertoradalle kriisin syvetessä, niin silloin tietenkin samalla täytyy muistaa, että tuo toimenpide voidaan tulkita jossain muualla suoraksi hyökkäykseksi, jolloin tietenkin sota voi välittömästi syttyä, kun vastustaja sitten avaa tulen sen omilla mannertenvälisillä ohjuksilla. Jos ohjus laukaistaan matalalle kiertoradalle ballistisen radan asemasta, niin silloin ydinhyökkäys voi tulla odottamattomasta suunnasta, ja se voi sitten tietenkin lisätä vastapuolen tappioita, mutta tällaisten aseiden kehittäminen sitten saa aikaan sen, että kansainvälinen politiikka muuttuu yhä kyräilevämmäksi sekä luottamus vastapuoleen vähenee.

https://avoimenkoodinmaailma.blogspot.fi/

Oletteko koskaan kuulleet DARPA:n salaperäisestä "Space Cruiser"-projektista?

X-37B
(Kuva I)

X-37B (Kuva I) on Pentagonin arvoituksellinen avaruussukkula, jonka juuret juontuvat kauan sitten unohtuneeseen ”Avaruusalukseen” tai "Avaruus-risteilijään" (Space Cruiser), jota yhteen aikaan mainostettiin yhtenä avaruussukkulan apuvälineistä, ja tuon salaperäisen ”avaruusaluksen” laukaisun piti olla oikeastaan tieteen sekä tekniikan riemuvoitto, ja mistään kovin mutkikaasta  tai käänteentekevästä välineestä ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan ”avaruusaluksen” tai ”avaruus-risteilijän” (”Space Cruiser”) olemus olisi ollut lähinnä ”Mercury”-kapselin kehittyneempi versio, joka olisi käyttänyt nesteraketteja toimiakseen Maata kiertävällä radalla.  Sen piti kyetä operoimaan täysikokoisen avaruussukkulan rahtitilasta, ja Sukkula olisi vienyt tuon pienen avaruuslentokoneen avaruuteen.

Space Cruiser:in (Kuva II.) kaltainen väline olisi voinut hinata satelliitteja sukkulaan, sekä kuvata muita satelliitteja. ”Avaruus-risteilijä” olisi myös kyennyt sitten tuhoamaan vastapuolen satelliitteja raketeilla. Se olisi voitu laukaista myös jonkun hyvin korkealla lentävän rahtikoneen selästä. Tai sitten SR-71 ”Blackbird” olisi sitten voinut hinata sen hyvin korkealle, ja sitten nopeudella Mach 3,21 lähteä syöksymään kohti maata. Jolloin tuohon pieneen sukkulaan kiinnitetty köysi toimisi kuin linko, joka sinkoaa avaruus-risteilijän kiertoradalle SR-71:een liittyy myös eräs episodi, josta ei juuri koskaan olla puhuttu, missä selkään on joskus liitetty RPV eli pienikokoinen kauko-ohjattava tiedustelukone, joka sai nimen Lockheed D-21.(Kuva III) Tuota dronea voitaisiin käyttää myös tietenkin avaruussukkulan kiinnittämiseen SR-71:een.

DARPA:n "Space cruiser" 1980-luvulta
(Kuva II)

Kyseisellä koneella voitaisiin tehdä sellainen operaatio, missä esimerkiksi C-130 koneen selässä ilmaan nostettu avaruussukkula sitten voitaisiin vaihtaa SR-71:n hinaukseen, joka suorittaa sitten tarpeellisen lentoliikkeen, jolla X-37B voitaisiin laukaista ilman suurta rakettien aikaansaamaa näytelmää. Nimittäin rakettien käyttö tietenkin saattaa tuon pienen sukkulan sellaiseen asemaan, että se huomataan normaalisti, mutta toki sukkulalento voidaan peittää tällaisessa tapauksessa siten, että se asennetaan esimerkiksi Minuteman tai jonkun muun ohjuksen kärkeen, mikä aiheuttaa sitten kuitenkin sen, että joka ainoa maailman satelliitti kohdentaa siihen kameransa.

Jos SR-71 vetäisi sukkulan yläilmakehään, ja sitten sen vetovaijeria käytetään linkona, niin silloin on ongelmana se, että myös SR-71 tai sen seuraajan operaatioita varmasti seurataan, joten siksi ehkä C-130 toisi tuollaisen sukkulan koelento-alueelle. Minkä jälkeen pieni RPV siirtäisi hinausvaijerin tuohon pieneen sukkulaan. Jos halutaan käyttää juuri SR-71-konetta, niin silloin sen lentoradan pitää olla samanlainen, kuin mitä käytetään painottomuuskokeissa sekä astronauttien koulutuksessa.

Tuon jälkeen SR-71 sitten lähtee lentämään täydellä vauhdilla kohti taivasta, ja sitten kun se kääntyy syöksyyn lentoradan ylimmässä kohdassa, niin hinausköysi irrotetaan sukkulasta, joka samalla käynnistää rakettimoottorinsa, jotta se kykenisi nousemaan LEO:lle eli matalalle maata kiertävälle kiertoradalle. Tuolloin tuota pientä sukkulaa ei ehkä havaittaisi, vaan lentoa pidettäisiin normaalina koelentona. Eikä sitä osattaisi yhdistää LEO (Low Earth Orbiter) tehtäviin, ja sitten kun tuo kyseinen sukkula sitten olisi päässyt ballistiselle radalle, niin silloin siihen voitaisiin kiinnittää polttiainesäliö että tehtävämoduuli.


Se tarkoittaisi vain sitä, että tuohon sukkulaan olisi telakoitu rakettivaihe, tai sitten painavamman satelliitin alle asennettu vinssi sitten vetäisi sukkulan ylemmälle radalle. Tuolloin vetävän satelliitin vain pitäisi olla sukkulaa painavampi, ja vedettävän kappaleen pitää olla ilmakehän ulkopuolella, jotta tuo toiminta onnistuisi, koska tuolloin ilmanvastus muodostaa ongelman, mutta jos stationaariradalle ankkuroidaan riittävän painava satelliitti, niin se sitten ehkä kykenisi vetämään pienen avaruusaluksen kiertoradalle. Ja sen kiertoradan pitää olla sellainen, että tuo naru voidaan liittää sukkulaan, eli nopeuserojen pitää olla sen verran pienet, että kaapelin liittäminen onnistuu, ja myös se että kaapelin pitää olla vakaa, rajoittaa tuon välineen käytännön sovelluksia.

Lockheed SR-71 ja Lockheed D-21
(Kuva III)

Yksi X-37B:n etuja on nimenomaan sen kyky operoida näkymättömästi. Toisin sanoen se voidaan asentaa vaikka Trident-ohjuksen kärkeen, ja kuljettaa Ohio-luokan sukellusveneellä kauas merelle ennen kuin se laukaistaan kiertoradalle. Tuolloin noiden pienten sukkuloiden operaatioista ei saisi tietää kukaan muu kuin NASA, ja tuolloin laukaisu voidaan suorittaa niin, että sen väitetään olevan vain harjoitusammuntaa. Kuitenkin tuollainen pienoissukkula voidaan nostaa myös ilmapallolla Maan ilmakehän yläosiin, josta se voisi sitten lentää kohti kiertorataa omien rakettien nostamana, ja tuollaisella Mylarista valmistetulla täysin symmetrisellä vetykaasulla täytetyllä ilmapallolla voidaan sitten toteuttaa sellainen malli, että tuo sukkula aukaisisi sen jälkeen valtavan ”päivänvarjon”, joihin kohdistetaan laser-säteitä, joiden avulla tuota laitetta voidaan nostaa sitten kohti kiertorataa.

Tuolloin käytetään sellaista välinettä, joka tunnetaan nimellä LASER tai LASER DISK, mikä tarkoittaa oikeastaan eräänlaista alustaa, mikä nostetaan avaruuteen lasersäteen avulla. Tuolloin laserilla muodostetaan alustan alle kuuman ilmamassan muodostama patja, joka nostaa sitä kohti avaruutta. Kyseinen väline voisi tietenkin nostaa myös tuollaisen pienen sukkulan kiertoradalle, jos vain sen lämpölaajeneminen saadaan kuriin. Ja silloin mielenkiintoinen vaihtoehto olisi sitten käyttää valtavaa mylar-varjoa, joka keveytensä puolesta sopisi tuohon tehtävään. Jos laser suuntautuu tuon laitteen ohi, ja sen säteen tiellä sattuu olemaan jokin satelliitti, niin silloin tuon tekokuun tarina on ohi, koska laser vähintään tuhoaa sen kamerat. 

https://www.youtube.com/watch?v=LAdj6vpYppA

Laserilla tapahtuvan kiertoradalle nousun ongelmana on kappaleen lämpölaajeneminen, minkä takia sen koon pitää olla niin suuri, jotta lämpöenergia sitten jakaantuisi laajemmalle alueelle, joka sitten pienentää aluksen lämpötilaa, ja kun tuo alus on kiertoradalla, niin tämä varjo voidaan vetää sisään, mikä tapahtuu paljon helpommin kuin maan ilmakehässä koska siellä avaruudessa ei ole kaasua, mikä häiritsee tuon varjon vetämistä esimerkiksi johonkin putkimaiseen säiliöön. Ja mylarin etuna muihin materiaaleihin nähden on se, että tuosta kalvosta voidaan tehdä äärettömän suuri sekä samalla hyvin kevyt. Sama ilmiö muuten tekee suurten putkirakenteiden hitsaamisesta hiukan hankalaa, ja siksi myös tuo lautanen, joka ottaa lasersäteet vastaan pitää olla erittäin suurikokoinen.

https://marxjatalous.blogspot.fi/

Kirjoitelma Venäjän ydinaseistuksen vahvistamisesta

Alla olevassa linkissä on uutinen, jossa käsitellään Putinin aikeita vahvistaa Venäjä ydinasepelotetta. Kyseessä on kuitenkin normaali ydinaseiden testaamiseen sekä niiden toiminnan kehittämiseen sekä asejärjestelmien luotettavuuteen liittyvä toiminta. Eli tuolloin Venäjä toimii samalla tavoin kuin USA ja kaikki muutkin ydinasevaltiot, eli se kehittelee uusia välineitä, joilla tuo valtio voi sitten esimerkiksi hyökätä muihin maihin tai pelotella muita valtioita. Venäjää tietenkin seurataan maassamme erittäin tarkasti, mutta uskon että muillakin ydinasevaltioilla on käytössään sellaisia välineitä, mitä ei kukaan 1950-luvulla noiden aseiden käyttöä pohtinut henkilö edes kuvitellut voitavan todellisuudessa edes valmistaa.

Noihin välineisiin kuuluu tietenkin STEALTH-teknologiaa hyödyntäviä taistelukärkiä, taistelusatelliitteja, joiden sisään on asennettu ydipommeja, joita käyttämällä luodaan esimerkiksi supervoimakkaita EMP-pulsseja, ja joiden avulla voidaan iskeä yllättäen vihollisen elektroniikkaa vastaan. sekä myös erilaisia uuden sukupolven risteilyohjuksia, joita voidaan ampua ballistisella ohjuksilla tietyn matkan päähän vihollisen rannikosta, jonka jälkeen niiden suihkumoottorit käynnistetään, ja tuo ohjus sitten kiitää normaalin risteilyohjuksen tavoin kohteeseen.

Tietenkin siinä voi olla ramjet- tai scramjet-moottorit, jotka mahdollistavat sen, että tuo aliohjus liikkuu ilmassa äärettömän suurella nopeudella verrattuna perinteisiin risteilyohjuksiin, joiden nopeus on yleensä ollut alisooninen, mutta uusi tietojenkäsittelyteknologia mahdollistaa sen, että nuo aseet voidaan varustaa tekoälyllä, ja tuolloin voidaan luoda sellainen risteilyohjus, joka osaa väistellä sitä kohti ammuttuja ohjuksia. Näin sen kyky selvitä kohteeseensa on paljon parempi, kuin perinteisellä maailiinhaketumisjärjestelmällä varustetun aseen.

Nykyaikainen risteilyohjus osaa sitten myös muuttaa nopeuttaan sekä valita sellaisia lentoprofiileja, joilla se kykenee sitten venyttämään toimintamatkansa mahdollisimman pitkäksi, ja nämä uudet risteilyohjukset voivat sitten sellaisia, että ne voidaan ohjelmoida esimerkiksi lentämään ensin ohi kohteensa, ja sitten kääntyä iskemään ikään kuin takaapäin tai joka suunnalta noita kohteita vastaan, ja niiden maaliinhakeutumisvälineet voivat erottaa tietyt talot rakennusten joukosta. Nämä uudet risteilyohjukset voivat myös lentää erittäin nopeasti, ja tuolloin voidaan luoda sellainen ICBM-ohjus, jonka aliohjus tai miksi tuota laitetta sanotaankaan sitten ikään kuin mutkittelee kohteeseensa, jolloin sen torjuminen on äärimmäisen vaikeaa, varsinkin jos se käyttää hyväkseen STEALTH-teknologiaa tai ECM-laitteita, joiden takia näiden aseiden torjunta on äärimmäisen hankalaa.

Nämä uudet risteyohjukset voivat olla eräänlaisia avaruussukkuloita, joita voidaan ampua ikään kuin valmiiksi kiertoradalle, jos halutaan suorittaa ydinisku johonkin maahan ja jos noita välineitä ei tarvita, niin ne voidaan palauttaa tavallisille lentokentille. Kun puhutaan siitä, että Venäjä kehittelee tuollaisia välineitä, niin voidaan sanoa, että myös USA on kiitettävästi ollut mukana puolustamassa omaa etumatkaansa massatuhonnan kivisellä saralla, ja sen käytössä olevaa X-37B:tä voidaan hyödyntää myös ydiniskulla, eli tuo väline voi toimia myös ristelyohjusten pohjana, toisin sanoen nuo ydinkärjet lastataan tuon pienen robottisukkulan lastitilaan, jolloin tuo väline voi toimia MMLB (Multi Mission Lifting Body) tyyppisenä välineenä, jota voidaan tietenkin käyttää normaalina avaruuslaboratoriona, tai tiedustelusukkula, mutta se voi suorittaa myös ydinasein tehtäviä iskuja vihollisen alueelle. Ja kun tuollainen ohjus sitten halutaan palauttaa maahan, niin se se sitten pystyy laskeutumaan tavalliselle lentokentälle. Eli varmaan myös Putinilla tai Venäjän ilmavoimien johdolla on kiinnostusta tämän kaltaisiin aseisiin.

http://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/putin-haluaa-vahvistaa-venajan-ydinasearsenaalia/6234524

Pimeakronikka.blogspot.fi

Oletteko muuten ajatelleet, että avaruushävittäjä voisi muistuttaa oikeasti "Bachen Ba-349 "NATTER:ia""?

Ba-349 "NATTER"

Kun puhutaan natsien Toisen Maailmansodan aikana tekemistä aseista, niin voidaan sanoa, että kaikkia niitä oli joko liian vähän tai ne olivat liian monimutkaisia rakentaa.Osa niistä tietenkin hylättiin jo paperilla, ja monet näistä lentokoneen muotoisista V-aseista voidaan toteuttaa vasta 2000-luvun tekniikalla, ja niissä pitää käyttää kehittynyttä tietokonejärjestelmää, joka korjaa niiden asennon useita kertoja sekunnissa.  Mutta on yksi lentokone, joka ehkä olisi nykyään melko käytännöllinen väline, kun puhutaan taistelualuksista, joilla tuhotaan vihollisen satelliitteja. Se on Bachen Ba-349 "NATTER" eli "stiletti". Kyseessä oli miehitetty ohjus, joka voitiin laukaista ilmaan kuin raketti, ja se olisi tuhonnut B-17 tai Lancaster-pommittajan sen nokkaan asennetuilla raketeilla. Kun tuo miehitetty IT-ohjus olisi käyttänyt polttoaineensa loppuun, niin sitten se olisi palautettu maahan laskuvarjolla, jonka jälkeen sen raketti olisi voitu panostaa uudelleen.

Tuosta rakettikoneesta oltiin kehittämässä myös rynnäkkömallia, jossa esimerkiksi pommittaja olisi hinannut sen kohteen lähelle, ja sitten NATTER-lentäjä olisi rynnäköinyt tuota maakohdetta vastaan. Kyseisen koneen koelennot lopetettiin koelentäjän menehdyttyä onnettomuudesta, mikä johtui väärin suunnitellusta istuimesta, josta puuttui niskatuki. Se sitten aiheutti lentäjän niskan murtumisen sekä kuoleman. Kuten olen aina sanonut, niin vaikka v-aseet osoittautuivat pettymyksiksi Toisen Maailmansodan lopulla, niin nykyaikainen tekniikka tekee niistä toimivia, ja nämä välineet antavat inspiraatiota nykyaikaisille lentokoneen suunnittelijoille, jotka ehkä voivat muutella noita välineitä uuteen käyttöön. Kun puhutaan pienikokoisesta NATTER-rakettikoneesta, niin tuo sama konsepti, mitä saksalaiset käyttivät Toisen Maailmansodan lopulla huonolla menestyksellä voisi toimia modernissa sodankäynnissä satelliittien tuhoamisessa.

Eli kyseessä olisi tarunhohtoinen OT(a)V eli Orbital Task Vehicle, joka tarkoittaa tappajasatelliittia.Siinä pienikokoinen avaruusalus lähetetään kiertoradalle, ja se tuhoaa vastustajan satelliitteja esimerkiksi ampumalla rakettiammusten sarjan niitä kohti. Kyseinen väline voisi olla taas se sama vanha tuttu X-37B, jonka nokkakartion alle on asennettu tällainen rakettiammusten kotelo, jolla tuo pieni sukkula sitten voisi ampua vihollisen satelliitteja taivaalta. Ensimmäiset kokeilut tuolla laitteella tehtiin tarinan mukaan joskus 1990-luvun alussa, jolloin pohdittiin mahdollisuutta asentaa sukkulaan parasiittialus, millä sitten voitiin hinata satelliitteja sen luokse. Tuo alus olisi lähetetty avaruuteen sukkulan lastitilassa, ja sen piti sitten tuoda satelliitti sukkulan luokse ja palata takaisin maahan itsenäisesti. Mutta sen operaatioista ei NASA koskaan ole kertonut. X-37B:n väitetään omaavan tuon tehtävän.

Lasekoekone YAL-1

Eli kuten huomaatte, niin pienellä sekä halvalla sukkulalla voi olla useita erilaisia rooleja, ja se voi tietenkin toimia niin, että ensin tuo rakettikone laukaistaan avaruuteen yhdessä palautuskapselin kanssa. Sen jälkeen X-37B lentää kohdesateliitin luokse, ja hinaa sen tuon roskatynnyriä muistutavan palautuskapselin lähelle, ja siirtää sen tuohon säiliöön, ja sitten palaa maahan. Tuo säiliö palautetaan maahan laskuvarjon avulla, ja X-37B voidaan laskea mihin tahansa lentotukikohtaan tai lentotukialukselle, josta se voidaan toimittaa huomaamattomasti rahtikoneella tai rekan takakontissa takaisin NASA:n haltuun. X-37B edustaa uutta ajattelutapaa avaruusohjelmassa, eli sen ideana on luoda runko, jonka sisään voidaan asentaa missä tahansa tehtävässä tarvittava laitteisto.

Toisin sanoen kyseessä on Multi Tasking Lifting Body eli monitoimirunko, joka perustuu siihen, että kaikkia välineitä ei aina tarvitse suunnitella ja valmistaa eri tehtäviin, vaan sama runko soveltuu sekä avaruustutkimukseen, tiedusteluun että asekäyttöön. Tällä tarkoitan sitä, että X-37B on pelkkä alusta, johon kiinnitetään tehtävän edellyttämä laitteisto, kuten sälekaihtimen tapaan kokoon taitettava aurinkopaneeli ja vaadittava laboratorio tai teleskooppi sekä teleskooppivarrella varustettu hiilikuituinen manipulaattori, jolla se voi tarttua kiinni muihin aluksiin.

 Kun puhutaan tuon välineen aseistuksesta, niin silloin voidaan ajatella, että siihen voidaan kiinnittää aurinkovoimaa käyttävä laser, joka on asennettu myös YAL-1 laserkoekoneeseen. Eli kuten tiedätte, niin tuo NATTER:in keulan rakettikasetti vain korvataan tässä tapauksessa laserilla, joka varmasti ei sokaise ketään. Nuo tehokkaat laseraseet yksinkertaisesti siirtävät kohteeseen niin paljon energiaa, että lämpölaajeneminen räjäyttää sen kappaleiksi, ja muistakaa että Maapallon kiertoradalla auringon valo on paljon kirkkaampaa kuin Maan pinnalla, joten siellä tällainen väline sitten saattaisi toimia myös elektromagneettisella aseella varustettuna.

ilmailukokeiluja.blogspot.fi

Avaruussukkula Challengerin tuho 28.1.1986 eli miksi NASA lähetti sukkulan taivaalle, vaikka lämpötila oli liian alhainen?

Challengerin tuho 28.1 1986
Kuva I

Kun avaruussukkula Challenger räjähti vuonna 1986, niin astronautit olivat pukeutuneet asiallisesti avaruuspukuihinsa, ja sitten tuon räjähdyksen tapahtuessa purkautui suurpaineinen happi sukkulan kabiiniin aiheuttaen sekunnin murto-osassa leviävän tulipalon, mikä tuhosi koko kabiinin sekunnin murto-osassa. Kuitenkin osa heistä oli ehkä elossa, kun tuo alus putosi mereen 300 kilometrin tuntinopeudella, ja kuten tiedämme, niin EMU (Enhanced Mission Unit) eli varsinainen avaruusalus ei hajonnut tuossa ulkoisen polttoainesäiliön räjähdyksessä, ja monet ovat ihmetelleet, että miten tuo räjähdys sitten tapahtui, koska ajoaine sekä hapetin pidetään aina erossa toisistaan.

Osa tuosta katastrofista aiheutui, kun eräs sukkulan ilmastointijärjestelmän venttiileistä syttyi palamaan. Tuo alumiinista tehty osa on aina välillä hiertänyt tutkijoiden mieltä, ja syy tähän on se, että alumiinin käyttö puhtaalla hapella täytetysssä tilassa on vaarallista, joten aina välillä on kysytty, että miksi tuota liitintä ei oltu tehty ruostumattomasta teräksestä. Samoin muutamia muita asioita on tuo lennon yhteydessä tapahtunut, mitkä ovat herättäneet kysymyksiä siitä, että miksi turvallisuusohjeista tunnontarkasti kiinni pitävä NASA yksinkertaisesti teki joukon virheitä, jotka sitten johtivat tuon avaruussukkulan tuhoutumiseen miehistöineen.

Christa McAuliffe
Kuva II

Ensimmäinen kysymys oli siinä, että miksi Challenger laukaistiin, vaikka lämpötila Floridassa oli liian alhainen, ja muutenkin tuon lämpötilan lasku oli hyvin harvinaista. NASA on laukaisuja perunut pienemmistäkin syistä, ja kuitenkin vain parin tunnin lykkäys olisi voinut saada lämpötilan nousemaan niin, että tuo surullisen kuuluisa O-rengastiiviste, mikä aiheutti vuodon kiinteää polttoainetta käyttävässä apuraketissa olisi asettunut paikoilleen Samoin lennolla ollut opettaja Christa McAuliffe oli miehistöstä otetussa kuvassa merkitty pelkästään etunimellä herättää ihmetystä. Jos NASA olisi todennut tuon henkilön olevan syrjinnän kohteena, niin kyseinen miehistö ei koskaan olisi edes lentänyt avaruuteen, koska mitään kiusaamiseen tai eristämiseen viittaavaa ei noissa piireissä hyväksytä, ja suurin osa noista astronauttien hylkäämisistä tapauhtuu juuri tässä vaiheessa, samoin McAuliffen pupillit ovat hiukan suuret, joka viittaa esimerkiksi ADHD-lääkitykseen, mutta ne on voitu käsitellä kuvankäsittelyohjelmalla tai tussilla tai sitten se johtuu himmeästä valaistuksesta.

Kuva III

Eli he ovat sopimattomia tehtäväänsä, koska eivät vain sopineet miehistöihin esimerkiksi psyykkisten omnaisuuksiensa takia. Kuitenkin NASA antoi tuon henkilön lentää, ja vielä erikoisempaa on se, että tuossa ryhmäkuvassa yksi astronauteista käytti vain nimeä "Greg" (Kuva III), mikä viittaa sitten siihen, että jotain erikoista tuossa miehistössä oli. Kuva III on siis leikattu irti kuvasta IV ja sitten suurennettu. Kun puhutaan siitä, että Challengerin onnettomuudessa oli jotain erikoista, niin silloin tietenkin tuodaan esiin se, että tuona kyseisenä vuotena oli USA:n avaruusohjelmassa poikkeuksellisen paljon erilaisia onnettomuuksia, jotka koskivat koko kantorakettikantaa. Tuolloin räjähti esimerkiksi kaksi Titan III ja yksi Delta-kantoraketti, joiden takia koko NASA joutui kriisiin, koska sen laukaisukykyä ei pidetty luotettavana. Joidenkin henkilöiden mielestä noiden muiden onnettomuuksien sekä Challengerin tuhon välillä on jokin yhteys.

Kuva IV

Nuo muut onnettomuudet koskivat NRO:n käyttämiä sotilaallisia satelliitteja, ja ne tietenkin jäivät suurelta yleisöltä huomaamatta. Tuo Challengerin miehistön kuolema oli sellainen tapaus, että se järkytti koko avaruusyhteisöä. Mutta sitten myöhemmin tapahtuneet ilmavoimien sotilaalliset laukaisut jäivät noilta ihmisiltä huomaamatta, ja kukaan ei esimerkiksi muistanut kysyä siitä, että oliko Challengeriin ehkä vaihdettu moottoreita ennen laukaisua? Tai oliko noissa sotilaallisissa raketeissa, joita käytettiin esimerkiksi KeyHole-9 BIG BIRD vakoilusatelliittien laukaisemiseen, jonkinlainen yleinen joko tahallaan tai tahattomasti tehtyjä rakennevika, jota ei oltu huomattu moottorien läpäistessä laaduntarkastuksen.

Eli nuo asiat varmasti kiinnostavat tutkijoita vielä nykyäänkin, eli miksi noin monta NASA:n rakettia tuhoutui tuona vuonna 1986, ja miksi NASA antoi lähtöluvan tuolloin 28.1.1986 aamuna, jolloin lämpötila Floridassa oli alle turvarajan. Eli Florida valittiin aikoinaan avaruuslentojen päätukikohdan sijaintipaikaksi, koska siellä lämpötila on vakio läpi vuoden, Samoin kun ihmisten katseet kääntyvät Floridassa tapahtuvaan toimintaan, voidaan Vandenbergin lentotukikohdasta Kaliforniasta laukaista huomaamatta satelliitteja sekä tehdä ohjuskokeita.

Syy miksi Kennedyn avaruuskeskus sijoitettiin Floridaan on siinä, että tuo tukikohta sijaitsee sopivan matkan päässä Washingtonista, ja siksi myös poliittiset johtajat voisivat siellä "piipahtaa". Samoin USA:lla on kolmas avaruuskeskus Wallops Island, joka sijaitsee  Virginiassa, mutta sitä käytetään lähinnä suborbitaaliohjelmissa, ja sieltä ammutaan lähinnä luotainraketteja sekä erityisiä mionatyyrisateliitteja, jotka pystyvät korkeintaan pariin kierrokseen Maan ympäri, ja noita satelliitteja käytetään lähinnä nopeisiin sekä yllättäviin tiedusteluun liittyviin lentoihin. Wallops islandin sijainti tekee siitä sopimattoman paikan isojen rakettien laukaisemiseksi, koska nuo kappaleet saattavat iskeytyä suurkaupunkeihin.

Alla on suora lainaus Wikipediasta

"Several National Reconnaissance Office (NRO) satellites that only the shuttle could launch were grounded because of the accident, a dilemma NRO had feared since the 1970s when the shuttle was designated as the United States' primary launch system for all government and commercial payloads.[47][48] NASA had difficulties with its own Titan rocket and Delta rocket programs, due to other unexpected rocket failures occurring before and after the Challenger disaster. On August 28, 1985, a Titan 34D[49] carrying a KH-11 Kennan satellite exploded after liftoff over Vandenberg Air Force Base, when the first stage propellant feed system failed. It was the first failure of a Titan missile since 1978. On April 18, 1986, another Titan 34D-9[49][50] carrying a classified payload,[50] said to be a Big Bird spy satellite, exploded at about 830 feet above the pad after liftoff over Vandenberg AFB, when a burnthrough occurred on one of the rocket boosters. On May 3, 1986, a Delta 3914[49] carrying the GOES-G weather satellite[51] exploded 71 seconds after liftoff over Cape Canaveral Air Force Station due to an electrical malfunction on the Delta's first stage, which prompted the range safety officer on the ground to decide to destroy the rocket, just as a few of the rocket's boosters were jettisoned. As a result of these three failures, NASA decided to cancel all Titan and Delta launches from Cape Canaveral and Vandenberg for four months until the problem in the rockets' designs were solved.

Due to the shuttle fleet being grounded, excess ammonium perchlorate that was manufactured as rocket fuel was kept on site at the Pacific Engineering and Production Company of Nevada (PEPCON) plant in Henderson, Nevada. This excess ammonium perchlorate later caught fire and the resulting explosion destroyed the PEPCON facility and the neighboring Kidd & Co marshmallow factory." (https://en.wikipedia.org/wiki/Space_Shuttle_Challenger_disaster.


https://en.wikipedia.org/wiki/Space_Shuttle_Challenger_disaster

elainasiaa.blogspot.fi

pseudotiedetta.blogspot.fi