Arthur C. Clarken "Maan valo" (Earthlight, 1955). on kirjailijan nautittavimpia SciFi-romaaneja

Arthur C. Clarken kirjat ovat todella nautittavia SciFi-romaaneja, ja tässä sitten esittelen teille kirjan nimeltään, ”Maan valo”, joka on yllättävän helppolukuinen sekä kepeä, vaikka se käsittelee tilannetta, missä Maa joutuu sotaan omia siirtokuntiaan vastaan. Toisin kuin Tähtien Sota (Star Wars) ja monet muut avaruussotaromaanit niin Maan valo sijoittuu paljon suppeampaan toimintaympäristöön kuin nämä sitä paljon tunnetummat romaanit.

Koko romaani perustuu ajatukseen siitä, että ihminen on valloittanut aurinkokunnan, mutta ei vielä ole lentänyt tähtiin, ja tuossa romaanissa sitten on ideana se, että noissa avaruussiirtokunnissa on kirjan tapahtumahetkellä syntynyt ensimmäinen sukupolvi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyneet maassa, ja siten he ajattelevat tempaista nuo siirtokunnat irti maan komennosta. Ja koska kyseessä on avaruussotaromaani, niin tietenkin tuo repäisy tapahtuu taistelun avulla.

Eli tuo romaani on tietenkin täynnä teknisiä vempaimia, joista tyylikkäin on tietenkin kuun pinnalle rakennettu rautatie, jota pitkin päähenkilö sitten matkustaa tuonne Kuun kaupunkiin. Kyseinen juna voisi hallinta sekä moottoritekniikkansa puolesta muistuttaa melko paljon nykyään käytössä olevia TGV tai ICE-junia, joihin on vain lisätty ilmalukko sekä meteorisuojus. Tuo juna sitten lukisi kuun pinnalla sähkömoottorien avulla, ja kun se tulee asemalle, niin ulos työntyvä ilmalukko kiinnitetään tuohon rakennukseen, jotta tuo kiskoilla liikkuva avaruusalus sitten voi purkaa lastinsa tuohon kuussa olevaan tukikohtaan. Eli tuon ilmalukon kautta sitten voivat matkustajat vaivattomasti siirtyä kuun kaupunkiin.

Mutta tuo romaani pitää sisällään myös muita teknisiä saavutuksia, joista ehkä joskus tulee oikeassa elämässä totta. Esimerkiksi siinä esitellään tykki, joka ampuu sulatettua kuupölyä magneettitykeillä vastapuolen aluksia kohti, jotka saattavat vaikuttaa todella futuristisilta, mutta todellisuudessa ne ovat ehkä Arthur C. Clarken ajatuksissa olleet vain magneettikentän ympäröimiä aluksia, joissa käytetään NERVA-moottoreita. Noihin moottoreihin voitaisiin saada vetyä esimerkiksi hajottamalla elektrolyyttisesti Jupiterin Europa-kuusta saatua vettä hapeksi ja vedyksi, joita voidaan käyttää esimerkiksi rakettien polttoaineena, tai sitten tuolla hapella voidaan korvata siirtokunnista karannutta happea.

Noilla moottoreilla varustettuna ne sitten voidaan ohjata kohti Kuuta, ja sitten ikään kuin pysäyttää leijumaan sen tasankojen päälle. Tai sitten niissä käytetään plasmaionimoottoreita, joilla sitten voivat suorittaa tyylikkäitä lentonäytöksiä. Plasmaionimoottorit ovat sähköstaattisia työntöjärjestelmiä, joiden idea on sama kuin normaaleissa ionimooottoreissa, mutta moottorin läpi johdetaan vain paljon enemmän ainetta, jotta niiden työntövoima kasvaisi tarpeeksi suureksi. Ja tuo plasmaionimoottori sitten tietenkin voidaan varustaa kääntyvällä kiihdyttimellä, johon tuo kaasumaiseen tilaan kuumennettu ionisoitu ajoaine kuten elohopea johdetaan.

Tuollaisesta moottorista voidaan askarrella myös ionitykki, jonka lähettämä ionisuihku voidaan pitää kasassa ampumalla kohteeseen kaksi sisäkkäistä ionisuihkua, joissa käytetään vastakkaisilla varauksilla varustettuja ioneja. Tuolloin säde voidaan pitää kasassa, ja ionisuihkulla on vaikutusta myös pitkän matkan päästä. Mutta toki noiden säteiden ohjaaminen sivuun aluksen tai muun kohteen ympäriltä on melko helppoa, eli kohde pitää vain peittää sellaisella magneettikentällä, mikä hajottaa tuon ionisuihkun, ennen kuin se osuu kohteeseensa. Toki magneettikenttiä voidaan hyödyntää myös oikean elämän STEALTH-teknologiassa, eli esimerkiksi lentokone peitetään magneettikentällä, jolla tutkan lähettämät radioaallot ohjataan sivuun tuosta suojeltavasta kappaleesta.

Tuo magneettikenttä voi olla muodoltaan pitkulainen, jolloin se muodostaa ”virtuaalisen Stealth-pinnan”, joka käyttäytyy kuin STEALTH-lentokone, mutta on puhtaasti magneettikenttään perustuva malli. Kun puhutaan siitä, mitä kaikkea tuossa melko helposti luettavassa romaanissa tapahtuu, niin siinä sitten saattaa olla sellaisia asioita, kuin biomekaanisia eli latex-maalin kaltaisia avaruuspukuja, sekä melko erikoisia taktiikoita, joissa esimerkiksi kuun pintaa pommitetaan, jotta Maan taisteluasema joutuisi laavavirtaan. Tuo kuun kaupunki voisi olla ihan mukava asia, eli se tehdään siten että tavallinen kaupunki rakennetaan valtavan mylarkuvun sisälle, ja kun ajatellaan sitä miten kuuasemaa olisi käytännöllistä lähteä toteuttamaan, niin ensin kuuhun vietäisiin valtavia mylar-palloja, jotka sitten kaivetaan puolittain maan sisään, ja täytetään puoliksi kuubetonilla.

Tuota betonia voidaan muuten valmistaa sulattamalla kuun pölyä mikroaalloilla, jota sitten valetaan tuon lämpöeristellä vuoratun mylarpallon sisään. Sitten tuon pinnan päälle tehdään muut rakennukset, ilmalukko asennetaan paikolleen ja sitten tuo rakennelma täytetään kaasulla eli paineilmalla. Eli tällä tavoin ajatellen kuuasema voisi olla jo nyt mahdollinen, ja sitten tuo mylarpallo pitää peittää meteoriittisuojalla, joka parantaa turvallisuutta, ja sitten tietenkin noita palloja pitää olla useita sisäkkäin, jotta ne olisivat mahdollisimman turvallisia käyttäjiensä kannalta. Ja toki kuun heikko painovoima sitten auttaa noiden rakennelmien valmistamisessa.

kirjabloggaus.blogspot.fi 

Arthur C. Clarken ja Gentry Leen "Kehto" (Cradle, 1988) pitää sisällään 440 sivua turhaa tekstiä, ja joskus olen ajatellut, että kirjan sekavuus on tarkoituksellista.

Tässä sitten esitellään muuta kuin viktoriaanista kirjallisuutta. Arthur C. Clarken sekä Gentry Leen yhdessä kirjoittama kirja "Kehto" (Cradle , 1988)  pitää sisällään melkoisen määrän tekstiä, joka ei kenenkään mielestä kuulu itse kirjaan ollenkaan, ja tätä kirjaa voidaan pitää tuon melko upeita tieteisromaaneja kirjoittaneen Arthur C. Clarken onnettomimpana romaanina, jossa pääosan työstä on tehnyt Gentry Lee, ja tuokin työ olisi monen mielestä saanut jäädä tekemättä. Eli kirjan puolivälin jälkeen alkaa sitten ikään kuin uusi teos, joka tarjoaa loistavia kuvakulmia siihen, mitä teknologia ehkä jossain vaiheessa sitten tulee olemaan. Tuolloin kirjan puolivälin jälkeen humanoidien avaruusalus laskeutuu Maan pinnalle, ja tuo keskuuteemme tietenkin superihmisiä, joita he ovat sitten luoneet jollain ioniteknologialla, jossa ionitykin avulla voidaan koota synteettinen DNA-joka sitten on siirretty ihmisen alkioon.

Tuo tekniikka perustuisi kuulemma siihen, että ionitykeillä ammutaan noita ionisoituja DNA-molekyylin partikkeleita tilaan, missä magneettikentät pysäyttävät ne juuri oikeassa kohdassa, ja sitten niistä voidaan latoa keinotekoinen DNA, jolla voidaan korvata mikä tahansa perimäaines. Tuo perimäaines toimitetaan Maahan eräänlaisen atraimen muotoisen objektin sisällä, ja sitten tuo atrain alkaa kasvaa kokoa. Eli melko kehittynyttä nanoteknologiaa on tuossa kirjassa esillä. Mutta kuten tiedämme, niin tieteistarinoihin kuuluu veret seisauttava tekninen ilotulitus, joka tietenkin pitää sisällään monipuolisesti erilaisia teknisiä vempaimia, joista tietenkin upein on tuo kuvitteellinen avaruusalus, joka pystyy jäljittelemään mitä tahansa muotoa, mitä sen ympäristöstä löytyy, ja jostain kumman syystä ei kukaan ole kirjassa selittänyt, että miten tuo olisi mahdollista?

Eli itse olen arvellut tuon kuvitteellisen avaruusaluksen olevan eräänlaisella kumimaiselta vaikuttavalla eli elastisella hiilikuitumatolla päällystetty, laite, jonka varsinaisessa pinnassa on sitten pieniä tappeja. Noiden tappien tarkoitus on tehdä aluksen pintaan ikään kuin kohoumia tai kuoppia, jotta se sitten pystyisi sulautumaan paremmin ympäristöönsä. Samoin tuo joustava pintamateriaali on päällystetty nanoteknologiaa käyttävillä kameroilla, joiden avulla aluksen keskustietokone saa sitten hyvän kuvan siitä, miltä sen ympäristö näyttää, ja tietenkin tuo pinta on päällystetty nanoledeillä, joilla siihen saadaan tehtyä millainen kuva hyvänsä, ja siksi tuo alus ehkä sitten luojansa mielikuvituksessa kykenee muuttamaan muotoaan miksi se haluaa, ja tietenkin Clarken luomassa aluksessa on paljon robotteja sekä muita mukavia laitteita, joista osa muistuttaa ikään kuin muurahaisia.

Kirja on tietenkin hyvin pitkä sekä se sisältää paljon turhaa kuvausta, jollainen ei mielestäni kuulu SciFiin. Mutta kun päästään tuohon tekniikan puoleen, niin silloin tietenkin meno muuttuu todella paljon, mutta kuten varmaan olette joskus huomanneet, niin tuon kirjan esittelyt ovat yleensä olleet hyvin laimeita, eli niissä kuvaillaan kirjan "sisältävän kuvauksen ihmisen sekä alienin kohtaamisesta, sekä viestintätekniikan kehittymisestä  seuraavan kuuden vuoden aikana". Eli ainakaan noista arvostelijoista ei kyseinen kirja ole mitään erityisen miellyttävää luettavaa, mutta jos haluaa hypätä yli ne vähän yli 400 sivua turhaa tekstiä, niin kirjan lopun voi lukea novellina, joka on oikeastaan ihan mukavaa SciFiä, ja varmasti siitä huomaa että paljonko sitten tästä on mestarin kirjoittamaa, ja kumpi on aloittelijan luomaa.

Eli yhdessä kohtaan kirjan meno muuttuu, ja siitä tulee ihan kelvollista luettavaa. Ja jos kirjan lopun sitten jostain löytää, niin sen voi lukea novellina. Sen loppu olisi pitänyt julkaista erikseen, koska niin erilainen se on muuhun kirjaan nähden. Ja tämä kirja on muuten niin sekava, että itse olen kyllä yllättynyt siitä, miten kustannustoimittaja on sen päästänyt läpi, eli joskus minulle on tullut sellainen ajatus, että kirjasta on tahallaan tehty sekava sekä vaikeasti luettava kaikkine avaruusalusta vartoivine valaineen sekä viestintäteknologian kehittymisineen sekä henkilöiden yksityiselämän ruotimisineen.

kirjabloggaus.blogspot.fi