Miksi aina tehdään juttuja vain niistä kaikkein pahimmista tapauksista?

Kimmo Huosionmaa

https://sites.google.com/view/vaikeattapauksetjahuomio/etusivu

Tänään taas oli MTV3:lla sellainen juttu, missä vanhemmat antavat kaikkensa lapsensa eteen. Kun tätä kirjoitusta lukee oikein tarkasti, niin silloin kyllä itku tulee silmään, kun ajattelen miltä näistä vanhemmista tuntuu. Tässä kirjoituksessa on sellainen aspekti, mikä varmasti sitten kuitenkin panee meistä jokaisen miettimään sitä, että julkisuudessa vain tällaiset äärimmäisen vaikeasti vammaiset henkilöt saavat huomiota? Näissä teksteissä yleensä kerrotaan, kuinka esimerkiksi juuri tällainen vakavasti vammautunut ihminen kamppailee arkisten askareiden kanssa, ja kuinka sitten heidän vanhempansa tekevät mittaamattomia uhrauksia lapsensa takia.

https://www.mtv.fi/lifestyle/koti/artikkeli/elaman-ja-kuoleman-rajalla-kamppailevalla-tuvalla-6-ei-ole-avustajaa-vasynyt-aiti-yrittaa-pitaa-tyttarensa-elossa-ilman-apua/6668238#gs.U5GiFqk

Koskaan ei sitten kuvata esimerkiksi ADHD-potilaan tai muun vastaavan henkilön selviytymistä sellaisesta mukavasta asiasta kuin esimerkiksi oppitunnista, kun kaikkialla on asioita, jotka kiinnittävät tuollaisen keskittymishäiriöstä kärsivän ihmisen huomion. Samoin tietenkin on todella upeaa, kun maassamme on toimiva psykiatrinen hoito.

Mutta tietenkin psykiatrinen hoito saattaa tietenkin vaikuttaa negatiivisesti noiden ihmisten myöhempiin vaiheisiin elämässä. Tässä sitten tarkoitan sitä, että miten esimerkiksi psykiatrinen hoito vaikuttaa siihen, kuinka heidän on vaikeaa löytää paikkaa elämässä. Tuollainen ADHD tai Tourette-nuori on todella asiansa kanssa vähän yksin. Miten ihminen voi olla samaan aikaan täysin terve ja kyetä toimimaan itsenäisesti yhteiskunnassa, kun hän ei kuitenkaan voi esimerkiksi käydä palkkatyössä?

Tai kun puhutaan näistä suurista kamppailuista, joita tietenkin on kiinnostavaa seurata, niin niissä sitten on yleensä sellainen asia jäänyt huomiotta, kuin että niissä ei juurikaan seurata tilanteita lapsen kannalta, vaan kaikki huomio menee sitten tietenkin vanhempien huomioimiseen. Ja jostain syystä sitten voidaan kysellä sellaistakin asiaa, että onko tuollainen ADHD-nuoren  tai miksei myös aikuisen kohtaaminen jotenkin vähemmän seksikästä kuin letkuihin laitetun vanhuksen hoitaminen?  

Vanhukset ovat tietenkin sellaisia ihmisiä, joiden hoitoon tulee panostaa. Sitä en tietenkään kiellä, ja vanhusten hoitaminen on tietenkin todella hienoa työtä. Mutta samalla pitäisi hiukan keskustella siitä, että myös lapset sekä nuoret ja samalla myös aikuiset tarvitsevat joskus myös hoitoa tai aikaa.

Kun puhutaan esimerkiksi ADHD-nuorten  tai aikuisten kohtaamisesta kouluissa sekä työpaikoilla, niin silloin tietenkin ensimmäiseksi muistuu sitten mieleeni sellainen asia, että ainakin ennen oli hyvin tavallista, että koko ADHD-diagnoosia pidettiin tuolloin lähinnä kurinpitoa koskevana  asiana. Tuolloin ennen aikaan uskottiin siihen, että vain kova kuri ja kovan luokan laitoshoito olivat lääkkeitä joilla saatiin aikaan tulosta. noihin neurologisiin häiriöihin, jotka sitten ilmenevät lähinnä huomiota herättävänä käytöksenä.   

Ja tietenkin esimerkiksi Tourette sekä kaksisuuntainen mielialahäiriö on sitten varmasti hoidettavissa lääkkeillä, mutta tietenkään noita lääkkeitä, joista kuitenkin saattaa hyvinkin olla väärin otettuna enemmän haittaa kuin hyötyä. Eli tässä sitten taas aloin kirjoittamaan lääkehoidosta, vaikka piti vähän muusta kirjoittaa. Kun puhutaan siitä että vammaiset ja vanhukset tarvitsevat tukea, niin tietenkin maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka tarvitsevat tukea elämäänsä.

On olemassa ihmisiä, jotka ovat oikeasti esimerkiksi kyvyttömiä ottamaan kontaktia toiseen ihmiseen, tai ihmisiä joiden ainoa sairaus on siinä, että he eivät kykene istumaan kymmentä minuuttia paikallaan. Hekin tarvitsevat jotain, mutta ainoa ongelma on siinä, että he eivät ole ikään kuin tarpeeksi vammaisia. Ja siksi näiden ihmisten elämästä ei kovin suuria dokumentteja tehdä.

He ovat oikeasti aivan normaalilla älykkyysosamäärällä varustettuja, ja suurin osa sitten vielä hyvin herkkiä ihmisiä, joita on mukava loukata. Ja tottakai sitten on myös aina hyvä kertoa ihmisille kuinka vaikeaa on sellaisen ihmisen mennä armeijaan, jossa kouluttajaa on toteltava aina ja iankaikkisesti aamen. Mutta muuten heitä ei sitten tarvitse mitenkään huomioida, eikä heidän sosiaalisia taitojaan varmaan kovin paljoa kehitä sellainen ympäristö, missä ei ollenkaan ole yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi niitä paljon puhuttuja sosiaalisia taitoja harjoitella. Eli missään varastossa työajan jälkeen tapahtuva yksin tehtävä siivoustyö ei varmasti niitä kommunikaatiotaitoja kehitä, vaikka pomo välillä jättää lapun pöydälle tai lähettää tuolle työntekijälleen tekstiviestin siitä, että tämä voisi sitten tyhjentää roskiksen vähän tarkemmin.

Ja kun työelämän tai talouselämän kanta jokaiseen sairauteen on sellainen, että yhtiöiden ainoa tehtävä on tuoda voittoa omille osakkeenomistajilleen, niin sitten tietenkin jokainen jolla on ongelmia pitää poistaa työelämästä. Ehkä juuri tämän takia on joidenkin “headhunterien” mielestä parempi että CV:ssä ei ole aukkoja, koska se tarkoittaa sitä, että tuollainen ihminen on voinut kokea potkut sekä saada hiukan vertailla kokemuksiaan työelämästä muiden vastaavaa kokeneiden ihmisten kanssa.

Ehkä potkujen takaa sitten löytyisi useammallakin samoja valittajia. Kun ihminen joka on ollut pitkään työelämässä jää työttömäksi on tilanne todella hyvin ikävä. Hänen kaikki kaverinsa muuttuvat paremmin palkatuiksi ihmisiksi,  ja tietenkin esimerkiksi työasioista ei enää sitten puhuta tuon henkilön kuullen. Se saattaa sitten aiheuttaa pitkäaikaisten ihmissuhteiden katkeamista.

Mieleeni muuten tulee muuten välillä tilanne, että kun ihminen joutuu masennuksen valtaan, niin välittömästi hänet lähetetään sairaslomalle. Kotona sitten on hyvä jäädä yksin pohtimaan asioita, ja tietenkin siellä voi omat voimat loppua, kun sitten ei ole jäljellä yhtään ihmissuhdetta. Ja kun ihminen on yksin kaikkien ongelmien kanssa, niin silloin hän varmasti sitten kohtaa tilanteen, missä kaikki ongelmat kasaantuvat hänen päälleen. Tietenkin kaikki asiat ovat hyvin yksilöllisiä, mutta itse kyllä varmaan kokisin tämän asian hieman lievempänä, jos ympärillä on muitakin ihmisiä.

Tietenkin kaikissa työttömien työpajoissa on sellainen ongelma, että juuri kun ihminen tutustuu muihin, niin sitten hän voi saada töitä hetken päästä. Joten tuolloin työttömyys tuo epäjatkuvuuskohdan jokaisen tällaiseen toimintaan osallistuvan elämään. Mutta niin tuovat myös sairaalat ja muut vastaavat paikat. Vaikka psykiatri jollain osastolla saattaa sanoa jotain, niin niissäkin ihmiset vaihtuvat. Aina silloin tällöin tulee uusia potilaita, mutta sitten tulee eteen tilanne, missä joku kävelee ovesta ulos eikä koskaan enää palaa.  

Samoin työttömien saleilla on hiukan ikävä maine, koska siellä sitten tulee aina eteen sellainen tilanne, että siinä jotenkin vain leimataan ihminen sellaiseksi, että häntä ei enää kannata ottaa töihin. Ja työsaleissa on sitten sellainen asia joskus tullut eteen, että varsinkin jos kyseessä on sellainen paikka, minkä työttömät ovat itse perustaneet, niin tuon ryhmän keskushahmoille  tullaan mielellään tarjoamaan töitä.  Mutta muut sitten pudotetaan pois tuosta joukosta. Eli tällainen saarna tällä kertaa oli edessä.

Ja tässä Eppu Normaalin kappale "Lajinsa viimeinen" https://www.youtube.com/watch?v=ybW2Ssn0Jtk

                                                                                                                                              

https://www.mtv.fi/lifestyle/koti/artikkeli/elaman-ja-kuoleman-rajalla-kamppailevalla-tuvalla-6-ei-ole-avustajaa-vasynyt-aiti-yrittaa-pitaa-tyttarensa-elossa-ilman-apua/6668238#gs.U5GiFqk

https://avoimenkoodinmaailma.blogspot.fi/

Mietteitä kuolemasta sekä vanhenemisesta, ja muistakaa että ei ole olemassa oikeaa ja väärää tapaa puhua surusta tai kuolemasta, koska ne ovat jokaiselle henkilökohtaisia kokemuksia

Eräiden ihmisten mukaan suomalainen toivoo kauniin kuoleman, ja ehkä joku toivoo, että hänestä tulisi kuuluisa sekä tärkeä henkilö, joka auttaa useita ihmisiä. Sillä mittapuulla, että joku on tehnyt kuolemansa jälkeen todella paljon hyvää koko ihmiskunnalle sekä erityisesti syöpätutkimukselle, on henkilö nimeltään Henrietta Lacks 1920-1951), joka kuoli kohdunkaulan syöpään poikkeuksellisen nuorena. Ja hänestä otetusta näytteestä on eristetty syöpätutkimuksessa käytetty helasolukanta, jota koko maailma pitää syöpätutkimuksen kannalta oleellisimpana solulinjana, mitä maailmassa on koskaan ollut. 

Henrietta Lacks joka kuoli hyvin nuorena. on ehkä tavallaan maailman pisimpään elänyt henkilö. 1950-luvulla helasolut  ovat kaikki hänestä otettuja, joten hän on elänyt solujensa kautta erittäin pitkään, ja siksi mielestäni hänet pitää muistaa juuri tällaisen asian takia. Vaikka hän itse oli kuollut, niin kuitenkin hänen perintönsä tutkimukselle sekä tieteelle on ollut korvaamatonta kohdunkaulansyövän tutkimuksen kannalta. Ja siksi tuo henkilö teki sen,mitä voidaan pitää erittäin altruistisena tekona, eli lahjoitti ruumiinsa sekä kasvainsolujaan tieteelle, jotta muut voisivat elää.

Eutanasia eli onko ihmisellä oikeus lopettaa omat kipunsa tai muut kärsimyksensä on ikuinen kysymys lääketieteessä sekä lainsäädännössä. Eli kysymys on siitä, että saako lääkäri avustaa kuolevaa potilastaan kuoleman nopeuttamisessa esimerkiksi määräämällä tälle tappavan annoksen unilääkettä sekä oksennusrefleksiä lamaavaa lääkettä, jolloin potilas voi itse lopettaa omat kärsimyksensä. Kyseessä on tuolloin passiivinen eutanasia, jossa potilaan on itse otettava tuota lääkettä, ja sitten on olemassa aktiivinen eutanasia, joka tarkoittaa sitä, että kyseinen lääkäri voi antaa potilaalleen kuolettavan pistoksen Nykyisen lainsäädännön mukaan hän tekee tällöin murhan. Eutanasian väärinkäyttö on mahdollista ja siksi asiasta voidaan ja pitää voida keskustella.Kuitenkaan sitä ei saisi missään nimessä käyttää esimerkiksi psykiatristen potilaiden murhaamiseen. 

Kun puhutaan eutanasian väärinkäytöstä, niin silloin lääkäri voi esimerkiksi uskotella potilaalleen, että hänellä on jokin kivulias sairaus, ja sitä kautta sitten esittää hänen tahtovan eutanasiaa. Kun keskustellaan tuon menetelmän käytöstä esimerkiksi masennuspotilaiden tappamiseen, niin silloin tietenkin voidaan puhua siitä, että onko tuolloin edes muusta kuin potilaan läheisten tahdosta ja sen toteuttamisesta. Eli jos maassamme aletaan puhua etanasian laillistamisesta, niin sen käyttö on rajattava ehdottomasti sellaisiin potilaisiin, joilla on parantumaton syöpä tai muu vastaava sairaus, vaikka itse kyllä uskon, että joissain tapauksissa saattaa edessä olla sellaisia tilanteita, missä "Murphyn laki" iskee. Eli jos potilas on saanut kuolettavan pistoksen, niin silloin saattaa aamulla edessä olla uutinen, missä kerrotaan, että tuohon kasvaimeen olisi uusi hoito keksitty. 

Lampipolyyppi voi periaatteessa olla ikuinen. Kantasolujen avulla voidaan luoda olio, joka elää ikuisesti. Koska se voi muuttaa kaikki solunsa kantasoluiksi. Tuollainen ajatus on olemassa, että ehkä me ihmiset sitten kantasolujen avulla muutamme itsemme kuolemattomiksi, mutta se että todella tekisimme näin, ei ehkä kuitenkaan ole mikään hyvä ajatus, 

Kuolema ei ole vain tragedia vaan myös helpotus. En usko että kukaan haluaa elää ikuisesti. Kuolema kuitenkin puhdistaa ihmisen, koska sen jälkeen hän ei enää kärsi. Jos ihminen eläisi ikuisesti, mutta hänen läheisensä kuolisivat, niin tuolloin voidaan puhua myös siitä, kuinka raskasta kuolema on elävän kohdata. Eli kuten voidaan sanoa, niin toiset silloin tuomitaan elämään. Ja kuinka ihminen voi seurata sitä, kun hänen toverinsa vanhenevat sekä lopulta  poistuvat keskuudestamme. Eli kuten jossain elokuvassa tapahtuu niin montako vaimoa ihminen voi menettää, ja montako sukupolvea hänen editseen kulkee, ennen kuin hän lopulta ei tuota ikuista elämää enää kestä. 

Miltä näyttää kuolema? Kun esimerkkinä käytetään esimerkkinä mielikuvitustapahtumaa eräästä elokuvasta, joak on valitettavan usein ollut kuitenkin todellisuutta monen rintamamiehen perheessä. Miksi elokuvan päähenkilön Hakalan veljeä ei saanut käsikirjoituksen mukaan näyttää elokuvan "Talvisota" hautauskohtauksessa? Mitä ihmeellistä tuossa ruumiissa oikeasti muka olisi ollut? Toki kranaatti tappoi hänet, mutta kuitenkin voidaan kysyä, että miksi ruumista ei näytetty? Kranaatti tietenkin surmasi uhrinsa sekunnissa, mutta miksi Hakala sanoo kuolinsyyksi luodin sydämessä?  Eli oliko hänet teloitettu? Toki tuo on vain elokuvaa, mutta omaisilla on oikeus tietää, mitä heidän sukulaiselleen on tapahtunut.Vaikka kyseessä on fiktio, niin kuitenkin sitä voidaan käyttää keskustelun herättäjänä, eli tuolloin simuloidaan tilannetta, missä suku ei saa nähdä ruumista. Mutta kun puhutaan kuolemasta esimerkiksi meidän yhteiskunnassamme, niin me kohtaamme sen yleensä melko steriilissä ympäristössä. Vain poliisit kohtaavat kuolemaa kotona, vaikka jossain Syyriassa tämä tilanne on erittäin yleinen, ja siellä kuollaan kaduilla.

Mutta kun mietitään lääketiedettä sekä vanhenemista, niin lääketiede on saanut aikaan sen, että emme enää kohtaa vanhuutta niin kuin ennen. Televisiossa esitetty dokumentti Kekkosen viimeisistä päivistä aiheutti varmasti ihmisissä melkoisia tunnekuohuja, mutta samalla se näytti kaikille sen, että jokainen ihminen tarvitsee apua viimeisinä elinvuosinaan. Eli meistä jokainen vanhenee joskus, ja silloin edessä on sellainen paikka, että meistä saattaa tulla samanlaisia. Mutta kun puhutaan genomien käytöstä sikiöseulonnoissa, niin silloin varmasti mennään välillä sellaiselle alueelle, että siinä on kyseessä muutakin kuin ihmisen oikeus valita se, kenet hän synnyttää, ja toki naisella on lain mukaan oikeus hankkia abortti.. Nämä ovat erittäin vaikeita asioita, joita vanhempien pitää miettiä erittäin tarkasti, ja niillä voidaan sitten loukata ihmisiä erittäin syvällisesti. Näet vaikka lakikirjassa lukee jotain, niin se ei tarkoita sitä, että lakikirja muuttaa ihmisten mielipiteitä mistään asiasta.

Surutyö on siteiden katkomisen prosessi. Ja suru etenee kohti viimeistä vaihetta. Eli se on dynaaminen prosessi, mikä kasvattaa ihmistä, vaikka se on vaikeaa myöntää. Kun suru etenee loppuaan, niin se ikään kuin kuluttaa itsensä loppuun. Lopulta ihminen ei jaksa enää surra, vaan hyväksyy sen mitä on tapahtunut. Suru on menetyskokemus, mistä ei ehkä koskaan pääse yli, mutta se hellittää kun ihminen hyväksyy sen lopullisuuden, että toinen ihminen ei koskaan enää kävele sisään ovesta sisään, ja toki joku toinen voi olla toista mieltä näistä asioista..Se tarkoittaa sitä, että kuoleman ja surun kokemus on jokaiselle ihmiselle henkilökohtainen asia, eikä ole olemassa mitään yleistä kaavaa siitä, mikä on oikea tapa surra. Eli jokainen varmasti tietää sen, että itsekään en ole siitä varma, mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun puhutaan esimerkiksi kehitysvammaisista, niin joka päivä vastaan tulee tapauksia, joiden elämä on varmasti säilyttämisen arvoinen asia, eli he nauttivat elämästään täysin siemauksin, ja missään tapauksessa ei kehitysvamma tarkoita mitään CP-vammaista, kuten yleensä ymmärretään, vaikka niin halutaan joskus esittää. Ja muistakaa nyt sitten että ihmisillä on tunteet, ja niitä pitää aina kunnioittaa, ja vaikka meille esitellään lääketiedettä, joka voi muuttaa ihmisen kuolemattomaksi, niin samalla kuitenkin puhutaan jatkuvasti siitä, että onko esimerkiksi ADHD-nuorilla oikeus käydä koulua, vaikka elämme 2000-luvulla ja meillä pitäisi olla maailman parhaat terapeutit sekä koulutusohjelmat. Samalla yhteiskuntamme julistaa ympäriinsä liberaaleja näkemyksiään, mutta kuitenkaan esimerkiksi ADHD:diagnoosin saaneiden ihmisten koulunkäyntiä sabotoidaan jatkuvasti erilaisilla ohjelmilla, joissa heihin kohdistetaan erilaisia ennakkoluuloja. 

pseudotiedetta.blogspot.fi