Avaruussukkula mahdollistaa ICBM-hyökkäyksen perumisen ja se voidaan helposti muuttaa avaruuspommittajaksi

Minuteman III-ohjuksen laukaisu 

Kun tarkastellaan avaruussukkuloiden historiaa, niin tietenkin noita miehitettyjä monta kertaa käytettäviä avaruusaluksia on haluttu kehittää myös sotilaallisiin tarkoituksiin, ja yksi niistä vaarallisimmista käyttökohteista on tietenkin ICBM (InterContinental Ballistic Missile)-hyökkäyksen peruminen, mikä tietenkin vähentäisi strategisten pommikoneiden merkitystä. Nimittäin yleensä ydinhyökkäyksen kulkukaavio menee niin, että ensin kohteisiin lähtee strategisia pommikoneita, jotka sitten pommittavat kohteitaan ydinaseilla, ja vasta lopuksi käytetään noita strategisia ydinohjuksia, ja tuota toimintamallia ollaan pidetty tähän asti ainoana oikeana tapana käydä ydinsotaa, koska pommikoneet voidaan kutsua takaisin kesken operaatiota.


Kuitenkin jos ICBM-ohjusten isku voidaan samalla tavoin perua kuin pommikoneiden, niin se sitten tietenkin lisää ICBM:n käyttömahdollisuuksia sekä vähentää strategisten pommikoneiden merkitystä. Tuo ydinohjusten avulla tehdyn hyökkäyksen purkaminen voidaan tehdä niin, että nuo ydinpommit lastataan sukkulaan, joka sitten pudottaa ne kiertoradalta kohteisiin. Jos pommeja ei tarvitse käyttää, niin silloin sukkula voidaan kutsua takaisin tukikohtaan, ja räjähteet joko siirtää toiseen sukkulaan tai tuo alus voidaan käyttää uudelleen, jolloin kiertoradalla olisi jatkuvasti tuollainen ydinaseita käyttävä avaruusalus.


Se miten nuo ydinkärjet asennetaan sukkulaan on hyvin helppoa, eli ne asetetaan vain sukkulan rahtitilaan, ja laukaistaan Maata kiertävälle radalle, mistä sukkula sitten laukoo ne takaisin ilmakehään. Eli tuolloin tavallinen avaruussukkula voi muuttua tuomiopäivän pommikoneeksi, joka sitten pudottaa nuo ydinkärjet suoraan kiertoradalta kohteeseensa. Nykyisten automatisoitujen sukkuloiden aikana voi sitten tapahtua niin, että esimerkiksi X-37B sukkula, jonka lastitilaan on asennettu ydinase vahingossa pudottaa tuon kärjen, jos yhteys tuhon alukseen katkeaa kesken mahdollista simulaatiota, ja maa-asema ei sitten ehkä kykenekään ottamaan tuota laitetta hallintaan voimakkaan Auringonpurkauksen jälkeen, ja tuolloin voivat seuraukset olla kamalia. USA:n X-37 sarjan sukkulat on suunniteltu niin, että ne mahtuvat isojen sukkuloiden lastitilaan tai Atlas-raketin ja ehkä myös Trident D-5 SLBM (Submarine Launch Ballistic Missile) eli sukellusveneistä ammuttavien ohjusten aerodynaamisen suojuksen alle, jolloin ne voidaan laukaista huomaamatta maata kiertävälle radalle.

X-37-sukkulaperhe

Toinen tapa on laukaista ydinkärjet maapallon kiertoradalle normaaleilla mannertenvälisillä ohjuksilla, ja sitten avaruussukkula vain käy keräämässä nuo maata kiertävälle radalle laukaistut kärjet takaisin. Kolmas tapa on sitten se, että ydinkärkiin asennetaan järjestelmä, jonka avullaa ne sitten palautetaan Maahan, eli tuolloin puhutaan laskuvarjosta sekä lämpökilvestä, joka voidaan sitten vaihtaa. Jokainen noista malleista on erittäin kyseenalainen, koska se tarkoittaisi sitä, että ydinaseita laukaistaisiin useammin maata kiertävälle radalle, ja se sitten merkitsee ydinsodan uhan kasvamista. Tuollaisia aseita vastaan kehitetään jatkuvasti aseita, kuten THAAD:in kaltaisia kineettiseen energiaan perustuvia torjuntaohjuksia, mutta myös maata kiertävällä radalla laukaistavia ydinaseita, joiden tarkoitus on tuhota nuo aseet elektromagneettisella säteilyllä.


Kun puhutaan siitä, että ydinaseita lähetetään matalalle kiertoradalle kriisin syvetessä, niin silloin tietenkin samalla täytyy muistaa, että tuo toimenpide voidaan tulkita jossain muualla suoraksi hyökkäykseksi, jolloin tietenkin sota voi välittömästi syttyä, kun vastustaja sitten avaa tulen sen omilla mannertenvälisillä ohjuksilla. Jos ohjus laukaistaan matalalle kiertoradalle ballistisen radan asemasta, niin silloin ydinhyökkäys voi tulla odottamattomasta suunnasta, ja se voi sitten tietenkin lisätä vastapuolen tappioita, mutta tällaisten aseiden kehittäminen sitten saa aikaan sen, että kansainvälinen politiikka muuttuu yhä kyräilevämmäksi sekä luottamus vastapuoleen vähenee.

https://avoimenkoodinmaailma.blogspot.fi/

Arthur C. Clarken "Maan valo" (Earthlight, 1955). on kirjailijan nautittavimpia SciFi-romaaneja

Arthur C. Clarken kirjat ovat todella nautittavia SciFi-romaaneja, ja tässä sitten esittelen teille kirjan nimeltään, ”Maan valo”, joka on yllättävän helppolukuinen sekä kepeä, vaikka se käsittelee tilannetta, missä Maa joutuu sotaan omia siirtokuntiaan vastaan. Toisin kuin Tähtien Sota (Star Wars) ja monet muut avaruussotaromaanit niin Maan valo sijoittuu paljon suppeampaan toimintaympäristöön kuin nämä sitä paljon tunnetummat romaanit.

Koko romaani perustuu ajatukseen siitä, että ihminen on valloittanut aurinkokunnan, mutta ei vielä ole lentänyt tähtiin, ja tuossa romaanissa sitten on ideana se, että noissa avaruussiirtokunnissa on kirjan tapahtumahetkellä syntynyt ensimmäinen sukupolvi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyneet maassa, ja siten he ajattelevat tempaista nuo siirtokunnat irti maan komennosta. Ja koska kyseessä on avaruussotaromaani, niin tietenkin tuo repäisy tapahtuu taistelun avulla.

Eli tuo romaani on tietenkin täynnä teknisiä vempaimia, joista tyylikkäin on tietenkin kuun pinnalle rakennettu rautatie, jota pitkin päähenkilö sitten matkustaa tuonne Kuun kaupunkiin. Kyseinen juna voisi hallinta sekä moottoritekniikkansa puolesta muistuttaa melko paljon nykyään käytössä olevia TGV tai ICE-junia, joihin on vain lisätty ilmalukko sekä meteorisuojus. Tuo juna sitten lukisi kuun pinnalla sähkömoottorien avulla, ja kun se tulee asemalle, niin ulos työntyvä ilmalukko kiinnitetään tuohon rakennukseen, jotta tuo kiskoilla liikkuva avaruusalus sitten voi purkaa lastinsa tuohon kuussa olevaan tukikohtaan. Eli tuon ilmalukon kautta sitten voivat matkustajat vaivattomasti siirtyä kuun kaupunkiin.

Mutta tuo romaani pitää sisällään myös muita teknisiä saavutuksia, joista ehkä joskus tulee oikeassa elämässä totta. Esimerkiksi siinä esitellään tykki, joka ampuu sulatettua kuupölyä magneettitykeillä vastapuolen aluksia kohti, jotka saattavat vaikuttaa todella futuristisilta, mutta todellisuudessa ne ovat ehkä Arthur C. Clarken ajatuksissa olleet vain magneettikentän ympäröimiä aluksia, joissa käytetään NERVA-moottoreita. Noihin moottoreihin voitaisiin saada vetyä esimerkiksi hajottamalla elektrolyyttisesti Jupiterin Europa-kuusta saatua vettä hapeksi ja vedyksi, joita voidaan käyttää esimerkiksi rakettien polttoaineena, tai sitten tuolla hapella voidaan korvata siirtokunnista karannutta happea.

Noilla moottoreilla varustettuna ne sitten voidaan ohjata kohti Kuuta, ja sitten ikään kuin pysäyttää leijumaan sen tasankojen päälle. Tai sitten niissä käytetään plasmaionimoottoreita, joilla sitten voivat suorittaa tyylikkäitä lentonäytöksiä. Plasmaionimoottorit ovat sähköstaattisia työntöjärjestelmiä, joiden idea on sama kuin normaaleissa ionimooottoreissa, mutta moottorin läpi johdetaan vain paljon enemmän ainetta, jotta niiden työntövoima kasvaisi tarpeeksi suureksi. Ja tuo plasmaionimoottori sitten tietenkin voidaan varustaa kääntyvällä kiihdyttimellä, johon tuo kaasumaiseen tilaan kuumennettu ionisoitu ajoaine kuten elohopea johdetaan.

Tuollaisesta moottorista voidaan askarrella myös ionitykki, jonka lähettämä ionisuihku voidaan pitää kasassa ampumalla kohteeseen kaksi sisäkkäistä ionisuihkua, joissa käytetään vastakkaisilla varauksilla varustettuja ioneja. Tuolloin säde voidaan pitää kasassa, ja ionisuihkulla on vaikutusta myös pitkän matkan päästä. Mutta toki noiden säteiden ohjaaminen sivuun aluksen tai muun kohteen ympäriltä on melko helppoa, eli kohde pitää vain peittää sellaisella magneettikentällä, mikä hajottaa tuon ionisuihkun, ennen kuin se osuu kohteeseensa. Toki magneettikenttiä voidaan hyödyntää myös oikean elämän STEALTH-teknologiassa, eli esimerkiksi lentokone peitetään magneettikentällä, jolla tutkan lähettämät radioaallot ohjataan sivuun tuosta suojeltavasta kappaleesta.

Tuo magneettikenttä voi olla muodoltaan pitkulainen, jolloin se muodostaa ”virtuaalisen Stealth-pinnan”, joka käyttäytyy kuin STEALTH-lentokone, mutta on puhtaasti magneettikenttään perustuva malli. Kun puhutaan siitä, mitä kaikkea tuossa melko helposti luettavassa romaanissa tapahtuu, niin siinä sitten saattaa olla sellaisia asioita, kuin biomekaanisia eli latex-maalin kaltaisia avaruuspukuja, sekä melko erikoisia taktiikoita, joissa esimerkiksi kuun pintaa pommitetaan, jotta Maan taisteluasema joutuisi laavavirtaan. Tuo kuun kaupunki voisi olla ihan mukava asia, eli se tehdään siten että tavallinen kaupunki rakennetaan valtavan mylarkuvun sisälle, ja kun ajatellaan sitä miten kuuasemaa olisi käytännöllistä lähteä toteuttamaan, niin ensin kuuhun vietäisiin valtavia mylar-palloja, jotka sitten kaivetaan puolittain maan sisään, ja täytetään puoliksi kuubetonilla.

Tuota betonia voidaan muuten valmistaa sulattamalla kuun pölyä mikroaalloilla, jota sitten valetaan tuon lämpöeristellä vuoratun mylarpallon sisään. Sitten tuon pinnan päälle tehdään muut rakennukset, ilmalukko asennetaan paikolleen ja sitten tuo rakennelma täytetään kaasulla eli paineilmalla. Eli tällä tavoin ajatellen kuuasema voisi olla jo nyt mahdollinen, ja sitten tuo mylarpallo pitää peittää meteoriittisuojalla, joka parantaa turvallisuutta, ja sitten tietenkin noita palloja pitää olla useita sisäkkäin, jotta ne olisivat mahdollisimman turvallisia käyttäjiensä kannalta. Ja toki kuun heikko painovoima sitten auttaa noiden rakennelmien valmistamisessa.

kirjabloggaus.blogspot.fi