Pohjois-Korea on laukaissut ohjuksen Japanin ylitse, ja tämä tietenkin panee valtiot kehittämään kilpaa ABM (Anti Ballistic Missile) sekä ASAT (Anti Satellite) -järjestelmiä

Pegasus-raketti B-52:n siiven alla:  näitä samoja
raketteja voidaan käyttää myös satelliittien
tuhoamiseen sekä ballististen
ohjusten torjuntaan

Pohjois-Korean hallinnon linja on se, että saamalla aikaan sodan, voisi se sitten pysyä vallassa, ja provosoimalla tilannetta saa se sitten aikaan pelkoa vastustajan riveissä. Kun tämä valtio laukoo ohjuksiaan Japanin ylitse, on sen tarkoitus näyttää kansalleen, että vastustaja on heikko, ja tuo pieni ydinasevaltio saa tehdä, mitä se haluaa. Kuitenkin ihmisiä on varmasti ihmetyttänyt, että miksi Japani ei vastaa tuleen tulella, ja iske tuohon maahan. Syy Japanin passiiviseen toimintaan tämän provokaation yhteydessä lienee se, että tuolla laukaisulla halutaan ehkä testata Japanin asevoimien kykyä reagoida tällaiseen yllättävään ohjusten laukaisuun. Kun puhutaan tuollaisten ydinohjusten iskujen torjumisesta, niin tietenkin valtiolla on oltava kaksi eri järjestelmää tällaisten iskujen varalta, ja tuolloin pitää muistaa se, että on kaksi tapaa tehdä tuo yllätyshyökkäys.


Kuitenkin tuon operaation yhteydessä voi tapahtua siten, että tuo valtio laukaisee yllättäen EMP-aseen kohteen päällä, jotta se saisi sitten aikaan vastustajan puolustuksen lamaantumisen, jotta sen aseet voivat iskeä tehokkaammin. Ensimmäinen tapa on laukaista kohteena olevaa valtiota kohti yksittäisiä ydinohjuksia, joiden torjuntaan voidaan silloin käyttää THAAD-tyyppisiä kineettistä energiaa käyttäviä ohjuksia. Niitä voidaan ampua kiinteistä siiloista, eli nämä kineettiseen energiaan perustuvat aseet voidaan asentaa mihin tahansa rakettiin, ja esimerkiksi Minuteman III ohjus voi viedä helposti tuollaisen kärjen kiertoradalle, jolloin torjunta voidaan aloittaa jo vastustajan ilmatilassa. Jos tuollainen THAAD-kärki laukaistaan kiertoradalta kohti maan pintaa, niin silloin sen nopeus kasvaa erittäin suureksi, jolloin tuo 20 000 kilometrin tuntinopeudella lentävän esineen synnyttämä kineettinen energia tuhoaa melkein minkä hyvänsä kohteen.


Mutta noita aseita voidaan asentaa myös Pegasus-raketteihin, jolloin myös B-52 voi tuhota satelliitteja sekä ampua alas mannertenvälisiä ohjuksia, ja vaikka Delta tai Atlas-kantoraketti voi viedä ne hyvin korkealle radalle, jolloin nämä aseet sitten voivat tuhota myös geostationaarisella radalla olevia kommunikaatio-satelliitteja. Niiden kärjissä on ilmeisesti gamma-kameroita, joiden avulla nuo aseet löytävät hyökkäävän ohjuksen taistelukärjen niiden lähettämän radioaktiivisen säteilyn perusteella, mutta jos valtio sitten tekee massa-hyökkäyksen, missä käytetään sen koko iskuvoimaa, niin silloi noita hyökkääviä kärkiä voidaan tuhota esimerkiksi laukaisemalla niitä kohti ydinaseita, jotka sitten räjäytetään tuon ohjusparven keskellä, ja tuo ydinräjähdys sitten saattaa ne toimintakyvyttömäksi lämpöaallon sekä EMP-pulssien avulla, ja tuo jälkimmäinen on se syy, miksi ydinkokeita ei tehdä lähiavaruudessa.


Maapalloa kiertävällä radalla laukaistava ydinase saa aikaan hyvin voimakkaan EMP-pulssin, mikä tuhoaa elektroniikkaa hyvin laajalla alueella. Esimerkiksi USA:n Minuteman III-ohjuksen MIRV-bussissa, eli laitteessa mihin taistelukärjet on liitetty epäillään myös olevan ydinpommeja, joiden tehtävänä on luoda kohdealueelle voimakas EMP-isku, jolla sitten saadaan mahdolliset torjuntaohjukset pois pelistä, mutta kuten tiedämme, niin samat EMP-iskut vaurioittavat myös ohjusten maaliin hakeutumisen tarkoitettua järjestelmää. Yksi malli operoida EMP-aseilla olisi tietenkin se, mikä on esitelty elokuvassa nimeltään "Goldeneye", eli maata kiertävälle radalle olisi tuolloin laukaistu satelliitteja, missä on tuollainen EMP-pommi, ja kun satelliitti sitten lentää kohteen yli, niin sen vetypommi laukaistaan, mikä saa aikaan erittäin voimakkaan sähkömagneettisen pulssin, mikä tuhoaa kohdealueella olevan elektroniikan.


Toinen tapa olisi sitten käyttää esimerkiksi tutkasatelliitteja, joiden tutkaan annetaan vain valtavasti tehoa, jolloin syntyy niin sanottu non-nuke EMP, ja tuollaisen valtavan voimakkaan tutkan rakentamiseen ei tarvita muuta, kun tutkasatelliitti sekä sysäyskondensaattorit, joilla voidaan sitten tuon tutkan tehoa kasvattaa hyvin paljon, tai sitten tietenkin voidaan satelliittiin asentaa räjähde, millä sen virtalähdettä puristetaan, jolloin syntyy EMP-signaali, mikä tuhoaa elektroniikan hyvin laajalta alueelta. ohjusten torjunnassa vasta-EMP-aseiden tarkoitus on tuhota niiden kärkien ohjauselektroniikan, mikä ainakin vaikuttaa sen toimintaa. Samoin maalla olevia OTH (Over the Horizon) tukia voidaan käyttää hyvin tehokkaiden EMP-signaalien luomiseen, eli noihin lähetys-antenneihin vain johdetaan valtavan voimakas sähkövirta, mikä lisää tutkan lähettimen tehoa, niin että siitä lähtevä radioaalto olisi jopa useiden megawattien tehoinen.


Noiden aseiden tarkoitus on valmistella valtiota omaan ydiniskuun tai muuhun sotilaalliseen toimintaan, ja eletromagneettisten aseiden tarkoitus on nimenomaan tuhota vastapuolen elektroniikkaa, ja tietenkin jos kaksi samaan virtapiiriin kiinnitettyä tutkaa lähettää säteilyä niin, että niiden lähettämät signaalit leikkaavat toisensa syntyy leikkauskohtaan valokaari, minkä lämpötila on useita tuhansia asteita, ja jotka varmasti vahingoittavat lentokoneita sekä ohjusten kärkiä. Mutta kuitenkin suurin osa noista torjunta-aseista perustuvat siihen, että ohjuksia kohti laukaistaan sarja vastaohjuksia tai niihin suunnataan tappajasatelliittien tulitusta. Yksi varteen otettavista laitteista on nimeltään MKV (Miniature Kill Vehicle), mikä on hyvin pienikokoinen tappajasatelliitti, joka ampuu kohdettaan raketilla, ja tuo äärimmäisen pieni satelliitti voidaan lähettää radalleen esimerkiksi Pegasus-raketilla, ja se asemoidaan matalalle kiertoradalle, josta kyseinen väline voidaan sitten kohdentaa esimerkiksi ICBM-ohjuksiin.


Noita aseita on ajateltu käyttää myös muita satelliitteja vastaan, joten niissäkin on tapahtunut kehitystä. Nykyään esimerkiksi valokuvaustiedustelua varten rakennetuista satelliiteista puhuttaessa ei enää tarkoiteta yhtä tiettyä satelliittia. Miniatyrisointi merkitsee sitä, että Maapallon kiertoradalle lähetetään satoja tai jopa tuhansia pieniä satelliitteja, jotka toimivat sitten ryhmänä. Kun tuollaiseen satelliittiparveen laukaistaan THAAD, niin silloin tietenkin se voi menettää pari ryhmään kuuluvaa laitetta. Nuo satelliittit ovat sellaisia normaaleja peiliteleskooppeja, joita myydään esimerkiksi optikkoliikkeissä, ja niihin on kiinnitetty ohjausyksikkö, mikä saa ne toimimaan ryhmässä kuin yksi suuri satelliitti. Tuolloin ryhmäkäytäntöjen avulla sitten saadaan tuo satelliittien parvi yhdistämään kuvansa elektronisesti, jolloin muutamien kymmenien senttien suuruisten satelliittien peileistä saadaan sama teho kuin esimerkiksi 15 metrin Newton-teleskoopista.


Samoin kommunikaatio- sekä ELINT (Electronic Intelligence)-satelliitit pyritään tekemään mahdollisimman pieniksi, jotta niihin on vaikeaa osua. Samalla niiden antennit pyritään valmistamaan mahdollisimman ohuesta rautalangasta, jotta niistä voidaan tehdä mahdollisimman suuria. Vaikka THAAD:in kaltainen ase sitten sattuisi osumaan tuohon satelliittiin, niin sen antenni on niin suuri, että siihen voi tulla muutamia reikiä. Näiden satelliittien runko on vain säilykepurkin kokoinen, ja sen toiminta perustuu kokonaan integroituihin piireihin, jolloin niiden runko voidaan tehdä hyvin pieneksi. Syy miksi nämä satelliitit sitten kestävät kosmista säteilyä erittäin hyvin, johtuu siitä että niiden runko on sisältä peitetty lehtikullalla, joka estää tehokkaasti kosmista säteilyä vahingoittamasta sen elektroniikkaa, joka näin kestää pidempään.


Kun puhutaan siitä, että hyökkäys muita satelliitteja vastaan tapahtuu nimenomaan kineettistä energiaa käyttävillä aseilla johtuu siitä, että nämä välineet ovat halvempia sekä turvallisempia kuin ydinaseet. Ydinaseiden ongelmana on se, että niiden räjähdyksessä muodostuvat radioaktiiviset hiukkaset jäävät kiertämään maapalloa, ja ne vahingoittavat kaikkia radalla olevia satelliitteja. Kineettiseen energiaan perustuvat satelliittien tuhoamiseen tarkoitetut menetelmät pitävät sisällään erilaisia raketteja sekä konekivääreitä. Eli oikeastaan osa tappajasatelliiteista on ikään kuin kiertoradalla olevia raketinheittimiä, joiden etu konekivääriin nähden on se, että nämä aseet eivät aiheuta rekyyliä, joka suistaa tuon asejärjestelmän pois radaltaan. Tietenkin tykkien sekä konekiväärien toiminta on myös täysin mahdollista, jos vain täsmälleen vastakkaiseen suuntaan aseen suusta sitten laukaistaan sama määrä ruutia, jolloin vastakkaiseen suuntaan kohdistuva rekyyli estää satelliittia kääntymästä väärään suuntaan.

https://avoimenkoodinmaailma.blogspot.fi/

Maslown tarvehierarkia sekä sen yhteys kilpavarusteluun

B-52:n Venäläinen vastine TU-95 "Bear-H"
kykenee myös  laukaisemaan
risteilyohjuksia ilmasta kohteisiin

Maslow’n tarvehierarkian ylin olemus on siinä, että vanha tarve korvautuu aina uudella, ja kun orgaaniset tarpeet on tyydytetty, niin ihminen alkaa haluta luxusta. Tuon mallin ylin ilmentymä on puolustusvälineitä koskeva tuotanto. Eli kuten tiedämme, niin aseiden kehitystä harjoittavat yhtiöt syytävät jatkuvasti markkinoille uusia sekä vaarallisempia aseita, joiden tarkoitus on saada vastustajat polvilleen sekä joiden avulla voidaan ohittaa esimerkiksi tutkaan perustuva puolustusvyöhyke. Ja sen takia esimerkiksi STEALTH-lentokoneiden kehitys on muuttunut sellaiseksi, että lähes kaikilla valtioilla maailmassa on käytössään noita asekehityksen huipputuotteita.

Kuitenkin esimerkiksi robottien yleistyminen taistelukentillä on asettanut asevoimat uusien haasteiden eteen, koska noiden uusien aseiden tuottamista perustellaan sillä, että niiden käyttö ei vaaranna ihmishenkiä, ja näiden välineiden tuottaminen tietenkin mahdollistaa sellaisen toiminnan, missä voidaan vastustajia jahdata globaalisti ilman, että kukaan huomaa yhtään mitään, ja se sitten saa aikaan sellaisia ajatuksia, että mitä jos tuolla jossain käydään sotia, joista kukaan ei tiedä yhtään mitään. Nykyään myös risteilyohjus voidaan muotoilla sellaiseksi, että se muistuttaa ulkoapäin katsottuna vaikkapa F-36-hävittäjää. Eli tuolloin kyseinen ase voi lentää ikään kuin lentolaivueen mukana kohti kohdettaan, ja sitten vain syöksyä esimerkiksi johonkin tukikohtaan, ja sen sisään voidaan asentaa hyvin korkeatehoinen ydinpommi, joten myös tällainen vaihtoehto pitää ottaa huomioon, kun noita aseita vastaan suunnattuja järjestelmiä tehdään.

Tietenkin esimerkiksi ICBM-ohjusten kehittäminen on muuttunut sellaiseksi, että nykyään keskitytään enemmän korkeasti liikuteltaviin järjestelmiin, joilla voidaan operoida useilta matkoilta, kuin vanhanajan kiinteisiin järjestelmiin. Kuten varmaan kaikki ovat huomanneet, niin esimerkiksi IRBM (Intermediate Range Ballistic Missile) -eli keskipitkänmatkan ohjukset kieltävä sopimus on nykyään lähes täysin kuollut kirjain, ja nykyaikaiset SS-25 sekä sen seuraaja SS-27 voivat kyllä tuhota kohteita myös lähempää, kuin mihin tuo ohjus sitten kantaisi.

Nykyaikaiset asejärjestelmät ovat hyvin mukautuvia, ja esimerkiksi juuri tällainen pitkän matkan ICBM-järjestelmä voi olla sellainen, että sillä samalla aseella on useita erilaisia tehtäviä, kuten toimia normaalisti ballistisena ohjuksena, mutta samaa kantorakettia voidaan hyödyntää myös ASAT (Anti Satellite) aseiden tehtävissä. Eli jos tuollaisen mannertenvälisen ohjuksen hyötykuormaa sitten pienennetään, niin kyseinen kantoraketti voi nousta erittäin korkealle, ja tuolloin voidaan uhata vastustajan tärkeitä kommunikaatio-satelliitteja sekä myös matalalla kiertoradalla olevia vakoilulaitteita.

Tuolloin voidaan tämän ohjuksen MIRV (Multiple Independently Targetable Re-entry Vehicle) bussin eli alustan hyötykuormaa vähentää siten, että siihen asennetaan vaikka ydinkranaatti teli hyvin kevyt, alunperin tykistön tai nopeasti liikuteltavien taktisten aseiden yhteydessä käytettäväksi tehty kärki sen normaalien taistelukärkien tilalle, jolloin tuo kantoraketti saadaan nousemaan tarpeeksi korkealle. Tuolloin tietenkin aseella on rajoitetumpi tuhovoima, mutta se voisi olla järkevää, koska avaruudessa tapahtuva ydinräjähdys aiheuttaa hyvin voimakkaan EMP-pulssin, ja se sitten saattaa vahingoittaa myös omia satelliitteja, joten sen takia tällaisissa operaatioissa kannattaa käyttää normaalia pienempää taistelukärkeä.

Kuitenkin älykomponenttien avulla voidaan myös normaalien taistelukärkien toimintaa muuttaa vaarallisemmaksi. Eli nuo kärjet voivat toimia siten, että ne tunnistavat kohteensa tutkakaiun perusteella, ja sitten niiden tietokoneet säätävät kärjen irtoamisen sekä  ajopanoksen laukaisun sellaiseksi, että kärjestä saadaan haluttu teho. Tuolloin ensin laukaistaan maahan uppoavat kärjet, jotka on tehty komentobunkkerien sekä ICBM-asemien tuhoamiseen, minkä jälkeen räjäytetään EMP-taistelukärjet, koska jos nuo jälkimmäiset aseet laukaistaan väärään aikaan, niin ne voivat vahingoittaa ilmakehän ulkopuolella lentävien taistelukärkien elektroniikkaa, niin että nämä aseet eivät sitten toimikaan halutusti.  

Samoin myös veden alla räjähtävien taistelukärkien käyttö on tietenkin hyvin järkevää, jos joku nyt sitten haluaa ydinsotaa pitää minään järkevänä asiana. Kuitenkin kun puhutaan siitä, mikä ydinase oikeastaan on, niin silloin ei kukaan satu koskaan muistamaan sitä, että kyseessä on maailman kehittynein asejärjestelmä, jonka varaan on laskettu todella paljon. Se että valtio on kehittänyt strategisia aseita ei kuitenkaan ole enää riittävä tae siitä, että valtio kykenee täydelliseen suoritukseen tällä maailman pelätyimmällä sotatieteen alalla. Myös THAAD-ohjusta vastaan ollaan kehitelty taistelukärkiä, joiden lentorata on vaappuva, jotta kineettisen energian aseilla on vaikeuksia osua tuohon kohteeseen. Sillä sitten pakotetaan vastapuoli käyttämään ydinaseita myös ohjustentorjuntaan tarkoitetuissa vastaohjuksissa, mikä nostaa niiden hintaa sekä samalla lisää niiden vastustusta.

Toki lasereilla voidaan tuota torjuntaa tehostaa, mutta noiden aseiden ongelma on siinä, että lasersäde kulkee suoraan. Sen takia tuota sädettä pitää ohjata peilien kautta kohteeseen, joka sijaitsee horisontin tason alapuolella, ja nuo peilit sitten on tietenkin helppo paikallistaa ja ampua pois kiertoradalta ohjuksilla. Syy miksi ASAT-aseen tekeminen on helpompaa kuin varsinaisten ABM (Anti Ballistic Missile) eli ohjustentorjuntajärjestelmien valmistamien johtuu siitä, että satelliitti lentää usein radalla, mikä on helppo ennakoida.

Ydinisku taas tulee ikään kuin yllättäen kärjillä, joiden lentorataa ei ole voitu ennakoida, ja jos isku tapahtuu sukellusveneestä tai yllättävään paikkaan viedystä mobiiliasemasta, niin silloin voi vasta-aseen suuntaaminen olla todella vaikeaa. Toki jo 1960-luvun alussa testattiin mahdollisuutta tuhota kohti lentäviä ohjuksia suuritehoisilla ydinaseilla, jotka laukaistaisiin hyökkäävien ohjusten parven keskellä, mutta tällaisten aseiden ongelmana on niiden valtavan voimakas EMP-pulssi, mikä sitten saa elektroniikan tuhoutumaan kaikissa satelliiteissa, mitkä ovat sillä puolen maapalloa, missä räjähdys tapahtuu.

Tietenkin tuo torjuntatapa on hyvin tehokas, joten tuon takia supervallat ovat sitten kehitelleet mukavia tapoja kiertää tuollaisia ballistista lentorataa vastaan suunnattuja torjuntaohjuksia. Nykyaikaisten tietokoneiden avulla voidaan kuitenkin myös ballististen ohjusten lentorata laskea hyvin nopeasti, jolloin myös kineettiseen energiaan perustuvien  torjunta-ohjusten suuntaaminen onnistuu aivan toisella tavalla kuin 1960-luvulla. Tietenkin nuo kineettiset kärjet voidaan varustaa räjähdyspanoksilla sekä laakerinkuulilla, mutta kuitenkin noiden kuulien ongelmana on se, että ne jäävät lentämään Maan kiertoradalle.

Yksi lupaavimmista malleista on tietenkin käyttää noita torjunta-ohjuksia vastaan risteilyohjuksia, jotka lentävät maata viistäen. Nuo aseet voidaan sitten laukaista matkaan jollain ICBM-ohjuksella, ja tämän jälkeen tuo ehkä SS-N-21:tä muistuttava ohjus sitten syöksyy ilmakehään, missä risteilyohjuksen moottorit käynnistetään, kun tuo ase ensin on hidastettu sellaiseen nopeuteen, että sen turbiini voidaan käynnistää.

Tai sitten se voidaan varustaa Ramjet-moottorilla, jolloin tuon aseen nopeutta ei tarvitse niin paljoa hidastaa. Kuitenkin THAAD-järjestelmän epäillään olevan melko tehokas ballistisella radalla liikkuvia ohjuksia vastaan, joten risteilyohjusten tarkoitus tässä järjestelmässä tuhota noita torjuntaohjuksia, joiden tarkoitus on poistaa lentoradalla olevia ydinkärkiä, joita ohjuksessa oleva gammakameraan tai geiger-putkeen perustuva järjestelmä etsii nuo ydinohjukset kiertoradalta, jossa ne sitten lentävät kohti maaliaan.

https://pimeakronikka.blogspot.fi/