David Morrellin kirjoista ensimmäinen, jonka luin oli nimeltään ”Ruusun veljeskunta” (Brotherhood of the Rose, 1983). Tuossa kirjassa on kaikki ne ainekset, jotka tekevät siitä melko vakuuttavan oloisen agenttikirjan, missä tietenkin on paljon väkivaltaa, mutta kuitenkin kirjassa on hiukan normaalia syvällisempi aspekti, joka ilmenee esimerkiksi sen päähenkilöiden henkilöllisyyden sekä identiteetin luomisessa. Kirjan varsinainen päähenkilö on koulukodin sekä erään toverinsa kautta CIA:han ajautunut ”Saul Chrisman”, joka on kuulemma juutalainen, ja sitten tietenkin tuon identiteetin pohjalta voitaisiin ajatella niin, että hän saattaisi olla jonkun sotarikollisen poika, ja juutalaisen identiteetin piti sitten suojella häntä siltä, että tuo mies alkaisi kysellä menneisyytensä perään.
Hänet vie CIA-miesten vaikutuspiiriin eräs toinen koulukotipoika ”Christopher ”Chris” Kilmoonie”, jonka salaperäinen ”Elliot” on ottanut huostaansa sekä valvontaansa. Kirjan sisältö ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan keskellä on pitkä kuvaus noiden miesten kouluajoista, sekä siitä miten he ajatuivat ”vihreisiin baretteihin” ja siitä CIA:han erään karkausta koskeneen tapauksen yhteydessä sattuneiden pahoinpitelyiden kautta. Eli tuo Elliot sitten vei noille pojille karkkirahaa, ja kun he sitten olivat matkalla kohti automaattia, niin he joutuivat hakatuksi, ja muutenkin tuon Morrellin luoman miehen toiminta ei ole mitenkään lastensuojelun hyväksymää, ja itse kyllä olen joskus miettinyt sitä, kuinka hän tuossa kirjassa luo nuo parit, mitä hän käyttää omina ”hitmaneinaan”.
Hän ikään kuin valitsee nuo taisteluparit niin, että noiden poikien ominaisuudet täydentävät toisiaan, ja se tietenkin tekee heistä erittin läheisiä. Ja sittten Elliot tietenkin vielä esiintyy pojille heidän hyväntekijänään, mikä tekee koko kirjan juonesta hiukan inhottavan. Hän tietenkin on luonut Chrisin isälle taustan lentäjänä, joka on kuollut koelentäessään huippusalaista pommittajaa Japanissa. Morrell esittelee tuota hahmoa melko tarkasti, mutta samalla hänen kirjastaan puuttuu päähenkilön ”Saul Chrismannin” henkilöhistoria lähes täysin. Tuolta puolen katsoen hän ei kovin täydellistä henkilöhahmoa ole luonut, vaikka tuo mies on tietenkin kirja päähenkilönä. Tuossa kirjassa pohditaan sitä, mikä on valtion moraali, kun se haluaa antaa ihmiselle valtaa päättää toisen puolesta tämän elämästä. Ja tuon kirjan pahan isäpuolen eli Elliotin esikuvana on todennäköisesti CIA:n vastavakoilun päällikkö James Angelton, joka kuitenkaan ei varmasti tällaista uskaltaisi tehdä.
Tuon kirjan ideana on se, että tuo vastavakoilun päällikkö kouluttaa koulukotipojista omia palkkamurhaajiaan, joiden tehtävänä on ikään kuin ”poistaa” valtion hallinnosta ihmisiä, jotka vaarantavat CIA:n, mutta kirjan juoni on melko erikoinen, koska siinä sitten paljastuu sellaisia asioita, että tuo mies on myynyt noita palveluksiaan myös muille ihmisille kuin CIA:lle. Ja kirjassa tietenkin esiintyy koko joukko erilaisia taisteluvälineitä, joiden hankkiminen ei varmasti oikeassa elämässä olisi kovin helppoa, vaikka ihmisellä olisi suhteita.
Myös osa noiden kirjojen henkilöiden toiminnasta on täysin absurdia, kuten se kun tuo Chris sitten vuokraa lentokoneen tallelokerosta ottamillaan rahoilla, ja lentää velipojan luokse kalliovuorille. Siinä sitten Morrellilta on unohtunut, että lentäjän pitää aina tehdä lentosuunnitelma ennen lentoon lähtöä, jonka jälkeen hänen pitäisi sitten vielä seurata tekemäänsä suunnitelmaa. Ja tietenkin tuo lentokone on vuokrattu CIA:n luomalla henkilöllisyydellä, ja tuo lentäjä on näyttänyt CIA:n antamaa lentolupakirjaa.
Ja kuten varmaan arvaatte, niin tulos sitten on melko erikoinen, koska hän ei ole mitenkään miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että häntä varjostetaan esimerkiksi TR-3B ”Dragon lady”-vakoilukoneella. tässä skenaariossa vakoilukoneen kamera kohdennetaan tuohon Cessnaan, ja sitten tuota konetta seurataan noin 10 000 metriä niiden päältä. Myös tuota kohtausta ennen oleva pankkikohtaus, missä ”Chris” hakee noita rahojaan on hellyttävä, kun hän esittää henkilökorttinsa, ja sitten häneltä kysytään tunnussana. Se sitten tietenkin on jokaisen pankkivirkailijan velvollisuus, ja koskaan kukaan noista virkailijoista ei raportoi millekään USA:n tiedustelulaitokselle kuten FBI:lle, paikallisen poliisin ATARI-ryhmälle tai DEA:lle, jotka varmaan ovat kiinnostuneita siitä, mitä ihmiset tallettavat pankkeihin.
Samoin CIA:n kirjanpitäjät ovat tietenkin sellaisia, että he eivät mitenkään seuraa pimeiden operaatioiden rahoitusta, joten nuo agentit, joiden koodinimet ovat ”Romulus” ja ”Remus” voivat pimittää tuota rahaa näistä operaatioista. Huomatkaa myös miten esimerkiksi kirjassa kuvaillaan Krav-Magaa, eli sillä muka sitten tehdään noista agenteista voittamattomia. Kun sitten paljastuu se kauhea asia, että Elliotilla on muitakin poikia palveluksessaan, niin silloin tietenkin seuraa järkytys. Mutta kaikista näistä asioista huolimatta on tämä kirja sitten melko hyvää luettavaa. Kuitenkin siinä on hiuka kliseitä, jotka saavat sen hiukan hymyilyttämään ainakin itseäni, ja niin varmaan kaikissa muissakin vakoilukirjoissa on.
kirjabloggaus.blogspot.fi
