Mallioppiminen sekä ammateissa toimiminen ja psykiatrisiin potilaisiin kohdistuvien stereotypioiden ongelmat hoidon kannalta

Anthony Hopkins fiktiivisen sarjamurhaajan
Hannibal Lecterin roolissa elokuvassa
"Uhrilampaat" (The silence of the lambs)
1991

Mallioppiminen on ihmisen aivotoimintaan liittyvä prosessi, jossa hän jäljittelemällä oppii muilta ihmisiltä käytös- sekä tapamalleja. Kun puhutaan siitä, että sairaanhoitaja tai poliisi käyttäytyy ammatilleen sopimattomasti, eli pahoinpitelee perhettään tai potilaitaan, niin silloin pitää pysähtyä miettimään sellaista asiaa, että kuka sanoi hänelle, että noin saa tehdä? Kun puhutaan tässä sosiaalisessa mediassa levinneistä kuvista, missä sairaanhoitaja pahoinpitelee dementiaa sairastavaa henkilöä, ja samoin mediassa ollutta kirjoittelua siitä, että esimerkiksi poliiseja on erotettu perheväkivallan tai juopumuksen takia, niin silloin kyllä voidaan sanoa niin, että joku on näitä henkilöitä kasvattanut siihen, että heikompaa ihmistä saa lyödä kuin vierasta sikaa.

Normaalissa tilanteessa ihminen hiukan ajattelee, että häntä kyllä tullaan epäilemään, jos esimerkiksi jossain potilaassa on jatkuvasti mustelmia tai sitten hänen vaimonsa on jatkuvasti pelokas, ja ikään kuin pelkää muita ihmisiä. Virkamiehen harjoittama kotiväkivalta tulee yleensä ilmi juuri siitä, että joku lapsi pelkää poliisia tai sairaanhoitajaa. Silloin pitää ryhtyä miettimään sitä, että onko jossain tehty virheitä, eli onko jokin asia tuon henkilön lähipiirissä sellainen, mikä saa hänet pelkäämään poliiseja tai sairaanhoitajia. Kun ihminen pienenä opetetaan pelkäämään jotain asiaa, niin vanhemmiten hän sitten muuttaa pelon vihaksi.

Jos ihmistä on uhattu esimerkiksi sairaanhoitajien tai poliisien taholta, niin silloin hänen elimistönsä ikään kuin alkaa pitää noita virkapukuja vihollisena, jolloin erittyy adrenaliinia sekä syntyy vihatiloja, joissa henkilö kohdentaa vihaansa noihin ahdistavaksi kokemiinsa henkilöihin. Jos henkilö kokee esimerkiksi poliisin jotenkin vaaralliseksi, niin silloin tuollainen poliisin pahoinpitelemä henkilö on vaarassa käyttää esimerkiksi ampuma-asetta heihin, kun nämä henkilöt tulevat pidättämään häntä. Silloin tulee otsikoita lehtiin, ja ikäviä oikeudenkäyntejä joissa puidaan syytä poliisin ampumiseen. Ja aina kun henkilö ampuu poliisia, niin silloin tietenkin voidaan kysyä ihan oikeasti, että mitä hän oikeastaan sitten kuvitteli tekevänsä, ja miten hän kyseisestä rikoksesta kuvitteli pääsevänsä vapaaksi. Puhuttaessa sosiopaattisen persoonallisuuden kehittymisestä jo alle kouluikäisenä, niin se ei varmasti mitenkään liity siihen, että henkilö on kotonaan ikään kuin eristetty muista ihmisistä. Ja se että esimerkiksi elokuvissa "Uhrilampaat"ja "Isäpuoli" psykiatriset potilaat kuvataan jotenkin kammoottavampina, kuin mitä he oikeastaan ovatkaan.

Itseäni alkoi jossain vaiheessa mietityttämään sellainen asia, että miksi potilasjärjestöt eivät puuttuneet noihin elokuviin, vaikka niissä mustamaalataan psykiatrisia potilaita melko raa-alla tavalla. Ja ainahan joku voi laittaa jonkin noista filmeistä pyörimään, ja todeta jälkeen päin, että "tuollaisia nuo hullut ovat", ja ikäänkuin sitten pitää noiden elokuvien luomaa streotyyppistä hullua jotenkin todenmukaisena hahmona. Se että potilasjärjestöt eivät noista elokuvista nostaneet mitään haloota kuitenkin on mielestäni tragikoomista, kun esimerkiksi parkinson- sekä epilepsialiitot nostavat haloota jokaisesta rappikappaleesta.

Jos ihminen ei saa positiivista vastiketta tunteilleen, niin hän ei niitä edes osaa enää näyttää muille. Vankimielisairaalan ylilääkäri sanoo, että noille lapsille voidaan antaa apua, jos siinä ollaan sitkeitä, mutta kuten monesti muutenkin voisin sanoa, että monissa tapauksissa tuo "me haluamme auttaa noita nuoria" on jäänyt ikävä kyllä aivan pelkäksi sanaksi. Yleensä psykiatristen potilaiden omaisia halutaan kauheasti auttaa sekä tukea, mutta jostain syystä potilaat itse jäävät vaille tukea. Jos puhutaan siitä, että moni vanki on psykoosissa, niin sitä en kyllä yhtään ihmettele, koska vankila on pelottava paikka, ja varsinkin jengeihin kuuluneet rikolliset ovat kokeneet valtavan voimakkaan hermopaineen, mutta kun puhutaan psykootikon kohtelusta, niin itse kyllä hiukan sitä ihmettelen. Eli psykoottiselle ihmiselle sanotaan usein vain se, että hän on psykiatrisessa  sairaalassa, ja mitään muuta ei hänelle sitten enää kerrota.

Mutta lepositeisiin kuitenkin laitetaan, ja piikkiä isketään takapuoleen. Kun puhutaan siitä kohtalosta, minkä moni psykiatrisen sairaalan potilas sitten kokee, niin voin sanoa että moni heistä sitten jää täysin yksin asumaan, koska lähipiiriä pelotellaan heidän käytöksestään. Kun puhutaan psykiatrisesta sairaudesta, niin silloin käy niin, että potilasta itseään ei tukitoimissa oteta mitenkään huomioon, ja totuuden nimessä voidaan hyvin kysyä, että kuvitteleeko kukaan, että esimerkiksi oman lapsensa surmaan syyllistyneen henkilön onnistuu koskaan palata täysin yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi muiden silmissä? Eli kuten olen äsken kirjoittanut, niin todellisuudella sekä teorialla on paljon eroa myös psykiatrian kivisellä saralla. Psykiatristen potilaiden kohdalla käy usein niin, että he tuntevat itse, että heitä ei kotona enää kaivata, enkä itse usko että heidän onnistuu entisten ystäviensä luokse koskaan enää palata. Vammaisten ja syöpäpotilaiden kanssa kyllä varmasti ollaan, koska he ovat jotenkin "edustavampia" kuin vankimielisairaalaan suljetut henkilöt, joita moni pitää rikollisina, ja he varmasti ovat tehneet kammottavia asioita.

pseudotiedetta.blogspot.fi