Mietelmä maailman tuhovoimasimmista aseista, joiden rinnalla jopa "kuolemantähti" vaikuttaa lasten lelulta

Taitelijan näkemys HAVE STING projektin
ratatykistä. Tuon välineen magneetti- eli Gauss-rata
voitaisiin vetää sisään kun tuo ase
lähetetään kiertoradalle 

Taistelusateliitteja eli ”kuolemantähtiä” koskevia tutkimuksia on tehty sekä USA:ssa että Neuvotoliitossa vuosikausia. Ja hakkeri Gary McKinnon toi aikoinaan osaltaan esiin tuollaisten salaisten sekä tuhovoimaisten avaruusasemien sekä taisteluvälineiden olemassaolon. Kyseessä ovat ensinnäkin MIR-aseman kaltaiset välineet, joihin on joko asennettu pommeja tai ohjuksia sekä ratatykkejä tai muita aseita, joita uskotaan yleensä olevan olemassa vain esimerkiksi jossain tieteiselokuvissa. Toinen tapa toteuttaa noita avaruushävittäjiä on rakentaa pieniä sukkuloita, joilla voi lentää esimerkiksi vain yhden tai kahden hengen miehistö, ja niiden ulkonäkö voi olla hyvin paljon esimerkiksi F-35 JSF:n näköinen.

Noiden pienoishävittäjien lisäksi on kehitetty mm. valtavaa automatisoitua ratatykkiä, jonka koodinimi olisi ollut ”HAVE STING”, ja joka olisi kiihdyttanyt ammuksen 56 000 kilometrin tuntinopeuteen. Tuollaisella välineellä olisi voitu tuhota kokonaisia kaupunkeja. Kyseisen ase olisi toteutettu siten, että avaruuteen olisi ammuttu ydinreaktori, joka olisi keittänyt nestevetyä sekä happea, joilla se olisi sitten kiihdyttänyt turbogeneraattoria, joista saatavaa sähkövirtaa olisi käytetty tuon aseen gauss-kiihdyttimessä, joka kiihdyttänyt ammuksia sellaiseen nopeuteen, että kineettinen energia olisi tuhonnut ehkä kokonaisia kaupunkeja. Tuo väline sitten hylättiin liian utopistisena, ja tuon reaktorin lähettämistä kiertoradalle pidettiin liian riskialttiina.

Tuota asetta vastaan kehitettiin "Polyus"eli massiivinen laserase, joka kuitenkaan ei koskaan ehtinyt kiertoradalle, koska sen kantoraketti hajosi ennen aikojaan. "Polyuksen" kaltaisten avaruusaseiden ongelmana on rekyyli, jos käytetään esimerkiksi tykkiä tuon välineen tuholaitteen ampumiseen. Tuolloin se pitää varustaa moottoreilla, joilla kompensoidaan tykin aiheuttamaa rekyyliä, jotta tuo väline pysyisi oikealla radalla.  Rekyylin takia nuo taistelusatelliitit pitää varustaa laserseilla, jotta rekyylin vaikutus niiden lentorataan saadaan eliminoitua. Muuten tuo laite lähtee hyvin helposti kieppumaan avaruudessa. 

Tuosta satelliittista on myöhemmin kaavailtu aurinkoenergiaa hyödyntävää versiota, joka perustuu siihen, että aurinkoenergiaa käytetään noiden magneettien Ja tietenkin myös natsien ”SONNENGEWEHR” joka olisi 100m laajuinen peili voidaan nykyään toteuttaa erittäin tehokkaasti, nimittäin vaikka natseilla ei iloksemme ollut mahdollisuutta rakentaa tuollaista valtavaa avaruuteen sijoitettua peiliä, joka olisi koonnut valtavasti auringonvaloa yhteen kohtaan, ja tuolloin kyseinen peili olisi kyennyt polttamaan maassa olevia kaupunkeja tuhkaksi. Myös ohuella heijastavalla pinnalla pinnoitetulla mylar-polymeerilla voidaan tuollainen "Sonnengevehr" toteuttaa tehokkaasti, ja sitten sitä voidaan käyttää myös muita satelliitteja vastaan. Eli tuolloin tätä parabolista aurinkopeiliä käytetään kreikkalaisen polttopeilin tavoin. Uudemman mallin tuosta välineestä kehitti myöhemmin samainen ”Star Wars”-ryhmä, joka vastasi sitten ”Have Sting”-projektista. Tuossa uudemmassa versiossa avaruuteen lähetettäisiin sitten tuhansia normaaleja peilejä useilla satelliiteilla, jota voidaan ampua mannertenvälisillä ohjuksilla kiertoradalle.

"Polyus" -satelliitti

Tuolloin kyseessä on "Sonnengewehrin" hajautetusta mallista, jossa sadat tai tuhannet ehkä noin 2,0 metrin läpimittaisilla peleillä varstetut satelliitit sitten suuntaisivat nuo valonsäteet samaan pisteeseen, jolloin tuo laite kuumentaisi kohteen todella kuumaksi. Mutta kuten varmaan tiedämme, niin Neuvostoliitto oli osittain oikeassa USA:n avaruussukkulan suhteen, eli mikään avaruusalus ei ole puhtaasti siviiliväline,vaan toki myös tuon avaruussukkulan lastitilaan voidaan asentaa ydinkärkiä. Mutta avaruudessa voidaan testata sellaisia välineitä, joiden tuhovoima riittää kokonaisen planeetan murskaamiseen. Tuollainen väline voisi olla se legendaarinen ”Tellerin pommi”, eli antimateriasäliö, joka ammutaan jotain planeettaa päin, jolloin sen tuhovoima voisi tuhota kokonaisen planeetan.

Toki antimateria ioneja voidaan käyttää myös ionitykissä, joka ampuu jupiterin kokoluokan planeetan tai repiä jopa tähden kappaleiksi. Tuollainen antimateria-ionitykki olisi samanlainen kuin normaali ionimoottori tai ionitykki, paitsi että se toimittaa kohteeseen antimateriaa, kun tavallinen ionitykki sitten ampuu kohteeseen normaaleja ioneja. Ionimoottorin muuttaminen ionitykiksi käy käden käänteessä, eli tarvitaan kaksi sisäkäistä ionikanavaa eli hiukkaskiihdytintä, joista toisesta ammutaan positiivisesti- ja toisesta negatiivisesti varattuja ioneja. Ja myös antimateriaa voidaan muodostaa hiukkaskiihdyttimellä siten, että hiukkaskiihdyttimessä liikkuvien hiukkasten varaus muutetaan vastakkaiseksi. Tällaiset välineet ovat joidenkin ihmisten mielestä kuitenkin kohtuuttoman tuhovoimaisia, joten niiden rakentamiseen kyllä on puututtu.

Näitä välineitä jostain syystä kuitenkin ideoidaan jatkuvasti sekä USA:n että muiden maiden asetekniikan asiantuntijoiden päiden sisällä. Mutta se mikä sitten kuitenkin on mielestäni hiukan outoa, on se että tällaisten aseiden kehittely on yleisesti tunnettua toimintaa. Ja samoin McKinnonin varastamissa tiedostoissa on mainintoja ”maan ulkopuolisista virkailijoista” (Non-terrestrial officials), joten mielestäni tuon termin merkitys olisi hyvä selvittää. Eli tarkoittaako se mahdollisesti USA:n ulkopuolella asuvia asekehitykseen osallistuvia tiedemiehiä? Noiden asiantuntijoiden kotimaa voi olla esimerkiksi joku USA:lle vihamielinen maa, ja siksi heistä ehkä käytetään tuollaista nimeä.

Mutta toisaalta tuo asia voisi tarkoittaa myös esimerkiksi kloonaamalla tuotettuja tutkijoita tai mitä tahansa muuta tuolta väliltä. Eli oletteko koskaan ajatelleet esimerkiksi sitä, että joku henkilö osoittaisi jo nuorena intoa sekä osaamista vaikka avaruustekniikan tai tietojenkäsittelyn saralla, ja hän sattuisi asumaan vaikka Intiassa tai Pakistanissa. Tuolloin hänen vanhempansa voitaisiin jäljittää, ja heidän sukusolunsa varastaa. Eli esimerkiksi kappale tuon henkilön isän kivestä sekä äidiltä otettuja munasoluja takaisi sen, että asiantuntijat voivat luoda tuon ydintiedemiehen kopion. Tuolla tavoin voidaan sitten tehdä ”aivovarkaus”, ja tuo keinosiemennyksen avulla luotu henkilö voidaan sijoittaa sellaiseen kouluun, missä häntä kannustetaan opiskelemaan esimerkiksi insinööritieteitä tai matematiikkaa, jonka jälkeen hänet sitten voidaan kouluttaa ydinfyysikoksi.


https://www.youtube.com/watch?v=CHThgtqRfY8

pimeakronikka.blogspot.fi

Hindujen sekä buddhalaisten elämänpyörän merkitys nykyiselle tieteelle, eli rinnakkaisen universumin teoria on kehitetty tuon mallin pohjalta

Kun ajatellaan tuota hinduismiin ja buddhismiin olennaisesti kuuluvaa elämänpyörää sekä sielunvaellusta, niin silloin usein tuota asiaa pohditaan vain teologian kannalta. Mutta tuo teologinen käsite on poikinut upean fysikaalisen teorian rinnakkaisista ulottuvuuksista, joiden välillä voisi ihminen matkustaa. Tuo teoria on kuitenkin vielä pelkkä kyseenalainen kirjoitelma, ja ehkä emme koskaan voi sitä todistaa oikeaksi. Kun puhutaan tieteellisen tai siksi katsottavan teorian empiirisestä todistuksesta, niin voidaan sanoa, että tämä teoria on edennyt hypoteesi, eli teoriavaiheesta konjektuurivaiheeseen, jossa sitä yritetään todistaa tieteellisten koesarjojen avulla.

Mutta kun puhutaan siitä, että tuosta konjektuurista syntyy havainto, mikä osoittaa rinnakkaisten universumien olemassaolon, niin silloin saamme ehkä odottaa sitä, että pääsemme lentämään mustaan aukkoon tai supernovan lähelle, jotta saisimme sitten aikaan tarvittavan energialatauksen. Mutta kuten olen sanonut, niin siihen asti olemme tämän teorian kanssa pysähtyneet konjektuurivaiheeseen, missä tuo tiedeyhteisö odottaa todisteita siitä, että saadaan konkreettisia havaintoja siitä, että onko noita viereisiä universumeita olemassa vai ei.

Ja se että sinne saataisiin lähetettyä luotain, joka kulkee valonnopeudella ei tarkoita että matkaan noihin galaksijoukkoihin kuten Abell 2029.ään kestäisi vähempää kuin 1,2 miljardia vuotta. Eli todella pitkästä matka-ajasta on tuolloin kysymys. Ja toiseen maailmankaikkeuteen ei voida matkata matkassa, vaan tarvitaan valtavasti energiaa, jotta alus voisi sitten pudota pois omasta universumistamme, ja siirtyä samalla seuraavaan eli ehkä käänteiseen universumiin. Tuon energian saa alus vasta, jos se lentäisi mustaa aukkoon.

Me emme näet Maapallolla pysty tuottamaan niin paljoa energiaa, että voisimme ampua luotaimen rinnakkaiseen universumiin. Tuota teoriaa kutsutaan nimellä "parelliuniversumi" tai rinnakkaisuniversumi (Parelled universe) teoria. Se perustuu ajatukseen siitä, että on olemassa toinen universumi, joka kuitenkin sijaitsee muussa kuin meidän kolmiulotteisessa maailmassa, eli ehkä jossain viidennessä ulottuvuudessa.

Oikeastaan tuo parelliuniversumia koskeva teoria tarkoittaa sitä, että on olemassa joukko sisäkkäisiä universumeja kuin helmiä helminauhassa, ja niiden välillä voisi matkustaa, jos vain saadaan aikaan tarpeeksi voimakas energiapurkaus, jotta kappale voidaan syöstä toiseen universumiin. Se kuitenkin vaatisi jopa kaikkein optimistisimpienkin arvioiden mukaan supernovan tehon syöttämistä johonkin alukseen, joka ehkä putoaa tuonne rinnakkaiseen maailmankaikkeuteen. Rinnakkainen maailmankaikkeus ei kuitenkaan ole meille mikään turvallinen paikka, koska siellä saattaa olla esimerkiksi vallitsevana aineena antimateria, joka koskettaessaan meidän normaalia ainettamme räjähtää valtavalla voimalla.

Tai oikeastaan molemmat kappaleet muuttuvat energiaksi. Tämä rinnakkaista universumia koskeva teoria on erittäin kyseenalainen, ja sen mahdollinen todistus kuitenkin saattaa jäädä siihen, kun ihmiskunta ensimmäisen kerran kohtaa lähietäisyydeltä supernovan, jonka me saatamme muodostaa joskus peittämällä tähden valtavilla peileillä, jotka sitten heijastavat sen säteilytehon takaisin tähteen. Ja tuo peilipinta voidaan tehdä miljoonien peiliä kuljettavien satelliittien avulla, jotka sitten ajavat yhteen, ja sitten peittävät tuon tähden peilien avulla. Ehkä tulevaisuudessa käytetään tuota tekniikkaa, jos halutaan luoda madonreikiä eli mustien aukkojen muodostamia "pikateitä" läpi universumin. Mutta muuten emme pysty tuottamaan energiatasoa, mikä tuohon operaatioon tarvitaan.

Tuo rinnakkaisen universumin teoria tuo eteen erään hazadin joka ehkä pitäisi mainita. Se liittyy siihen ajatukseen, että maailmankaikkeus on eräänlainen galaksien superjoukkojen superjoukko. Ja jos jostain toisesta universumista kuitenkin etsiytyisi jokin kappale meidän galaksiimme, niin se voi aiheuttaa sellaisen tilananteen, että koko galaksimme voi räjähtää valtavana kvasaarina. Tämä ajatus perustuu siihen, että esimerkiksi noin Jupiterin kokoinen kappale puhdasta antimateriaa syöksyy omaan galaksiimme, niin se voi vapauttaa niin paljon energiaa, että koko galaksi tuhoutuu. Onneksi tällainen törmäys on hyvin pienellä todennäköisyyydellä varustettu asia. Fred Hoyle joskus kirjoitti kirjan siitä, että Linnunradan keskus räjähtäisi kvasaarina, mutta itse en tuota kirjaa nimeltään Inferno, mutta en tiedä puhutaanko siinä antimateriaa olevan kappaleen törmäyksestä toiseen planeettaan.

Antimateriaa olevan planeetan olemassaolo on tietenkin häviävän pieneen todennäköisyyteen perustuva asia, mutta kun ajatellaan sitä, että meidän materiamme on syntynyt tilanteessa, missä universumissa on ollut hiukan enemmän materiaa kuin antimateriaa, ja annihilaation seurauksena sitten jäljellä on vain tätä meidän materiaamme. Ja jos oletetaan että on olemassa toinen universumi, niin siellä tilanne on saattanut olla vastakkainen, eli siellä vallitsevana aineena on antiaine, missä protoni on negatiivisesti varautunut hiukkanen, elektroni on positiivisesti varautunut eli antielektroni on nimeltään positroni, ja antineutroni taas ainoastaan pyörii eri suuntaan kuin antineutroni.

Ja koska kaikilla hiukkasilla on käänteis- tai peilikuvahiukkasensa, niin siten voidaan olettaa että on olemassa myös antimateriasta koostuvia galakseja. Ja jos tuosta oletetusta antimateriagalaksista irtoaa planeetta, joka voi ehkä päätyä linnunrataan, niin silloin tuloksena voisi olla tilanne, missä koko galaksi on vaarassa, koska niin suuri antimateriankappale osuu johonkin planeettaan, niin silloin gravitaatioaallot sekä tähtienvälinen iskuaalto sekä törmaäysessä syntyvä musta aukko tuhoavat varmasti suuren osan linnunradasta. Toki tuon kappaleen torjuminen on melko yksinkertaista, eli sitä päin ajetaan vain meteoriitti, joka sitten saa aikaan annihilaation, mikä tuhoaa sen välittömästi. Mutta kuitenkin tuo operaatio pitää suorittaa erittäin kaukana omasta galaksistamme, jotta emme sitten joudu sen takia vaaraan.

Eli tuon kappaleen tuhoamisen vaikeutena on se, että sen luokse pääseminen on hyvin vaikeaa, ja löytäminen työlästä, koska antimaterian antama spektriviiva on identtinen nomraalin materian kanssa. Mutta toki tuon kappaleen luokse pääseminen on todella vaikeaa, ja oletetaan että avaruudesta tulee noin 20 gramman painoinen antimaterian kappale, joka osuu Maahan, niin silloin voimme sitten sanoa planeetallemme hyvästejä, ja avaruudessa on antimateriaa. Sitä tulee välillä Maahan asti, jolloin tuo antimateria-ionin törmäys voidaan havaita Maassa olevilla sensoreilla. Se että noita hiukkasia tulee maahan on joskus selitetty sellaisella teorialla, että ne ovat peräisin antimateriasta rakentuneiden tähtien räjähdyksestä.

kimmonsivu.blogspot.fi

Tieteen tekemisen vaikeudesta sekä sen merkityksestä yhteiskunnalle

Tieteen tekeminen on vaikeaa, koska tullakseen tieteellisesti todistetuksi, täytyy jonkun asian käydä läpi tiukka seula. Ja tuo seula on monesti erittäin vaativa, koska nykyinen tiede vaatii empiirisyyttä, jotta joku asia tieteellisesti voidaan todistaa oikeaksi. Empiirisyys tarkoittaa sitä, että koetulos on toistettavissa samoissa olosuhteissa useiden  toisistaan riippumattomien tutkimusryhmien toimesta, ja se tietenkin on nykyään hiukan hankalaa. Jos puhutaan tieteen sekä tekniikan "kultaisesta vuosisadasta", eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta jolloin esimerkiksi Edison keksi hehkulampun ja Thompson elektronin katodisädeputken avulla, niin tuolloin alettiin siirtyä jo mikrokosmoksen tutkimiseen, ja käytössä alkoi olla laitteita, joiden valmistaminen ei aivan yksinkertaista enää ollutkaan. Ja nykyään kun puhutaan mikrokosmoksen tutkimisesta esimerkiksi CERN:issä, niin vaaditaan laitteita, joiden hankkimiseen edes yksittäisillä valtioilla ei ole varaa.

Ja jotta tutkija saisi sitten oman löydöksensä tuolta alkeishiukkasten maailmasta läpi tieteellisenä totuutena, pitää hänen pyytää CERN.istä hiukkaskiihdytinaikaa itselleen. Ja varmasti moni muukin haluaa käyttää noita kiihdyttimiä kuin yksittäinen tutkija, joten silloin voidaan miettiä sitä, että saako tutkija tuolloin milloinkaan läpi klassiseen empiiriseen todistukseen perustuvaa havaintoaan jostain hiukkasesta, ja toki voidaan sitten sanoa, että kaikki havainnot tuosta hiukkasesta on tehnyt CERN, jos tuo havainto halutaan kiistää. Mutta kuten olen sanonut, niin filosofiassa  ei pyritä todistamaan yhtään mitään, vaan asian esittäminen on kaikkein tärkein osa noista esityksistä. Eli filosofia on oikeastaa tiedettä siitä, mikä on tiedettä, ja pelkkä hyvä perustelu jollekin väitteelle riittää siihen, että voidaan puhua filosofistisesta totuudesta.

Eli atomiteorian keksijät Demokritos sekä Leuklippos kehittivät atomimallin, joka yleisesti pitää edelleen paikkansa, ja se kuuluu niin, että "jossain vaiheessa vastaan tulee tila, missä atomia ei enää voi jakaa" eli päästää "atomos-tilaan", missä aine ei enää jakaudu, jolloin kohdataan se mitä kutsumme jakamattomuuden malliksi. Ja toki tuo "atomos" pienenee kaiken aikaa, koska hiukkasista voidaan ampua ulos yhä pienempiä yksiköitä, kun kiihdyttimien tehoa nostetaan tarpeeksi. Eli CERN:issä hiukkaskiihdyttimen magneettiradan magneetteihin syötetään yhdessä protoni- antiprotoni törmäytyksessä  mikä vastaa jonkun kaupungin vuosittaista energian tarvetta, ja se tehdään varaamalla ensin kondensaattoreita, minkä jälkeen tuo ehkä jopa kuukausia varastoitu sähköteho suunnataan kiihdyttimeen. Tällöin syntyy tilanne, mikä vastaa ehkä miljoonasosa sekuntia alkuräjähdyksen jälkeen vallinneita olosuhteita.

Tuo törmäytys on sikäli vaarallinen, että gramma antimateriaa riittää tuhoamaan koko Maapallon, ja tuo antimateria luodaan kiihdyttimessä kierrättämällä protoneja magneettikentässä, missä niiden sähkövaraus muuttuu käänteiseksi, ja sen jälkeen nuo atomit johdetaan magneettiseen pulloon, missä niitä leijutetaan niin, että ne eivät pääse koskettamaan pullon seinämiä. Koska antimateria on niin reaktiivista, täytyy sen valmistamisessa olla hyvin tarkkoja, ettei liikaa näitä käänteisvarattuja antiprotoneja tai antielektroneja eli positroneja valmisteta, jotta vaaratilannetta ei pääsisi syntymään. Kun hiukkanen sekä sen antihiukkanen kohtaavat, niin syntyy tilanne, jota kutsutaan annihilaatioksi, eli molemmat hiukkaset muuttuvat energiaksi. Kun puhutaan tieteestä, niin tieteellinen havainto johtaa siihen, että ryhdytään miettimään sitä, miten tätä ilmiötä voidaan hyödyntää. Ja antimaterian avulla voidaan luoda avaruusalus, jolla voidaan lentää Alfa Centauriin.

Tai sitä voidaan käyttää "Tellerin pommissa", eli tuo kauhistuttava väline on yksinkertaisesti vain magneettipullo, joka pudotetaan lentokoneesta, ja sitten sen venttiili avataan, ja tuo antimateria päästetään reagoimaan materian kanssa. Tieteellinen havainto siis johtaa siihen, että jos se katsotaan hyödylliseksi, niin silloin siitä voidaan ideoida väline, joka perustuu tuohon tieteelliseen ilmiöön. Ja toki antimateriaa voidaan käyttää myös ionitykissä, mikä saattaa jopa murskata kokonaisen planeetan. Eli tuossa antimateria-ionitykissä on kaksi kiihdytintä sisäkkäin, ja toinen ampuu kohteeseen antiprotoneja ja toinen antielektroneja, jolloin säde pysyy kasassa koko matkan, ja ehkä tuollaisen välineen avulla voidaan joskus maata kohti tuleva meteoriitti tai pikkuplaneetta tuhota.

elainasiaa.blogspot.fi

Antimaterian realiteetteja sekä suuria uhkakuvia

Antimateriakäyttöinen aurinkopurje
Kuva I

CERN on paikka, missä tehdään suurienergisiin hiukkasiin liittyvää tutkimusta, ja tuossa tutkimuksessa käytetään hyväksi äärimmäisen voimakkaita magneettikenttiä. CERN:in hiukkaskiihdytin on syklotroni- eli moninkertainen rengaskiihdytin, jossa hiukkasia siirretään paikasta toiseen äärimmäisen voimakkaiden magneettien muodostaman ketjun avulla. Noiden supervoimakkaiden magneettien valmistaminen on ennen ollut ongelmallista, koska sähkövirta saa niissä aikaan pyörteisiä sähkökenttiä, jotka saavat ne kuumenemaan. Tuo kuumenemisen ongelma on ratkaistu jäähdyttämällä nuo magneetit suprajohtavaan tilaan, jossa johtimen värähtelyn loppuessa pääsee virta kulkemaan ilman vastusta, mikä tietenkin eliminoi kuumenemisen ongelman. 

Myös tarpeellisen tehon aikaansaaminen on vaikeaa, koska CERN vie saman verran sähkövirtaa kuin kaupunki, Tuo ongelma on ratkaistu erityisillä kondensaattoreilla, joihin varastoidaan sähkövirtaa, joka sitten johdetaan kiihdyttimeen, kun tarvitaan tuota huipputehoa.Hiukkasia törmäytettäessä toisiinsa äärettömän suurella nopeudella. Tuolla kiihdyttimellä tapahtuva törmäytys tehdään siten, että ensin CERN:issä luodaan muutamia antimateria-hiukkasia, jotka sitten varastoidaan erityiseen varastorenkaaseen.

Antimaterian luominen on teoriassa melko helppoa, eli hiukkasen spin, eli pyörimissuunta vain pitää muuttaa, ja tämä tapahtuu sitten valtavan voimakkaassa magneettikentässä. Tuo magneettikenttä aiheuttaa sitten taivaalle melko erikoisia ukkospilviä, ja siksi tuosta kiihdyttimen aiheuttamasta uhasta esimerkiksi sähkölaitteille keskustellaan erittäin paljon, koska se voi vaarantaa lentoliikennettä. Samoin pelkona on se, että tuo kiihdytin luo keinotekoisen mustan aukon Maan pinnalle, ja teoriassa tuo musta aukko voi saada ilmakehästä ainetta, ja imiessään materiaa itseensä se saa tarpeeksi energiaa muuttuakseen stabiiliksi.

Tai sitten tuo musta aukko imee materiaa itseensä täysin symmetrisesti, jolloin syntyy fuusioreaktio, mitä kutsutaan termillä ”vapaafuusio”, mikä tarkoittaa sitä, että Maapallon ilmakehään syttyy aurinko tai keinotekoinen tähti, joka saa energiansa typpifuusiosta, ja koska tuon tähden sisällä on musta aukko, niin se saa siitä gravitaatioenergiaa, mikä aiheuttaa stabiilin tai kasvavan fuusion syntymisen. Eli vaikka teoriassa tuo tapaus olisi äärimmäisen harvinainen, niin silti se on ehkä mahdollinen.

Antimaterian ongelmana on sen tavattoman voimakas reaktiokyky, eli kohdatessaan tavallisen aineen hiukkasen muuttuvat molemmat niistä energiaksi reaktiossa, jota kutsutaan annihilaatioksi. Tuota reaktiota on ajateltu hyödyntää esimerkiksi aseteknologiassa tai tähtienvälisissä avaruusaluksissa, ja tämä tekniikka tietenkin on vielä ainakin osittain teoreettisella asteella. Antimaterian energiapitoisuus on niin valtava, että kilo tuota ainetta riittää viemään avaruusaluksen Alfa Centauriin, ja gramma antimateriaa räjäyttää koko Maapallon kappalaeiksi. CERN luo vain muutamia antimateriahiukkasia kerrallaan, ja ne varastoidaan varastokiihdyttimeen, missä niitä kuljetetaan hiukkaskiihdyttimen renkaassa, ennen kuin ne päästetään varsinaiseen kiihdyttimeen reagoimaan tavallisen aineen kanssa, kuvassa yksi (Kuva I) on muuten taiteilijan näkemys siitä, miltä antimateriakäyttöinen aurinkopurje voisi näyttää. 

Antimateriaa voidaan myös varastoida ionimuodossa magneettiseen pulloon, missä magneettikenttä pitää sen erossa puollon pinnasta. Toki tuo pullo voi olla myös varastokiihdytin, mikä toimii kuin CERN:issä oleva esikuvansa. Kyseiseen välineeseen perustuu myös kammottava teorreettinenmassatuhoase, mitä kutsutaan nimellä ”Tellerin pommi”. Siinä antimateriaa varastoidaan magneettiseen pulloon, ja sitten tuossa pullossa oleva venttiili avataan, jolloin nuo hiukkaset pääsevät annihiloitumaan normaalien atomien kanssa. Joissakin kirjoissa on kuvailtu eräänlainen ionitykki, joka laukaisee antimateriasuihkun kohteeseensa, ja tuollainen ase voisi olla erittäin tuhovoimainen sekä hiukan liian tehokas todelliseen käyttöön. 

Tuon pommin valmistusta rajoittaa tietenkin sen valtava tuhovoima, mutta se voisi joskus myös pelastaa Maapallon, jos planeettamme joutuisi törmäyskurssille toisen planeetan kanssa. Silloin antimateriapommi voidaan ohjata tuon planeetan pinnalle, ja sillä voidaan helposti tuhota koko kohde. Tekniikka siihen on jo olemassa, mutta antimaterian valmistuksen korkea hinta rajoittaa tuon laittteen luomista. Samoin sen valtava tuhovoima voi olla kohtalokas koko Maapallon elämälle, jos tuo laite joutuu vastuuttomiin käsiin.

Antimateriaraketti toimii siten, että antimateriaa ohjataan sen polttokammioon, ja samalla sinne ajetaan normaalia materiaa,, mutta ongelma sitten on siinä, että tuo antimateria pitää ensin valmistaa, jotta sitä voidaan käyttää polttoaineena. Ideaalista tietenkin olisi että tuo alus voisi itse tuottaa antimateriaa siihen asennetun kiihdytinlaitteiston avulla. Tuo kiihdytin perustuu siihen, että alus ensin imee magneettikentän avulla avaruudesta vetyä, joka sitten ajetaan tuohon kiihdyttimeen, joka voi olla kuin rengas sen ympärillä. Tämä avaruusalus voisi sitten päästä 99% valon nopeudesta, mikä takaa neljän vuoden matka-ajan Alfa Centauriin. Mutta antimateriaa käyttävän avaruusaluksen ongelma on tietenkin tuon moottorin antama valtava tönäisy, joten sen pitää ensin kiihdyttää vaiheittain ioni- sekä fuusiomoottoreilla, ja vasta viimeksi käynnistetään antimaterian suihkutus raketin polttokammioon, jotta sen valtava kiihtyvyys ei painaisi aluksen sisällä olevia esineitä tai ihmisiä pannukakuiksi.