Tutkielma kirjasta Bram Stokerin Dracula

Kauhukirjojen klassikko, joka toimii vielä nykyäänkin monen kauhuelokuvan innoittajana. Se kertoo transsivanialaisesta vampyristä, joka muuttaa Englantiin, ja menettää siellä henkensä. Stoker on tietenkin tehnyt tuosta ”yön valtiaasta” hyvin voimakkaan hahmon, joka kuitenkaan ei siedä esimerkiksi valkosipulia eikä myöskään kykene koskettamaan hopeaa. Kyseinen kirjailija on siis osoittanut vastuuntuntoa, ja tehnyt ”vampyyri-testin” tekemisestä mahdollisimman vaarattoman, jotta ainakaan kukaan syytön ei kuitenkaan vahingoittuisi, vaikka joku nuori sitten alkaisi uskoa näihin verenimijöihin.

Kuitenkin uskoisin että Bram Stoker on halunnut kuvata rikollista, joka säälittä käyttää muita hyväkseen, ja sitten pakenee maansa hallituksen turviin, missä hän kuvittelee olevansa turvassa kostolta. Eli viittaus kreiviin merkitsee varoitusta siitä, että koskaan ei saa kehenkään luottaa sokeasti. Ja ehkä Bram Stokerin mielessä on kuvio, missä Dracula selittää Harkerille aikovansa rakentaa maansa suurlähetystön Lontooseen, ja siksi tuo lakimies uskoo häntä.

Tapahtumien kulku on erittäin mielenkiintoinen, eli kirjan alussa salaperäinen Transsilvaniassa asuva kreivi kutsuu nuoren lakimiehen nimeltään Harker linnaansa, ja hän sitten suunnittelee kartanon ostamista Englannista. Linnassa Dracula sitten tekee Harkerista ikään kuin vampyyrin oppipojan, joka joutuu mielisairaalaan Englannissa. Tuo lakimies alkaa syödä hämähäkkejä, mikä sitten varmasti saisi jokaisen ihmisen vatsan vääntymään inhosta. Draculalla on tuossa kirjassa ikään kuin kyky hallita muita ihmisiä, joita hän puremallaan muuttaa vampyyreiksi.

Ja varsinkin nuoret naiset ovat kyseisen vampyyrin mieleen. Kuitenkin itse ajattelisin Stokerin piilottaneen tuohon vampyyriksi muuttamis-prosessiin oikeastaan vain tarinan siitä, kuinka joku epärehellinen ihminen vain pistää naisiin opiaatteja saadakseen itsensä vaikuttamaan viehättävämmältä kuin mitä hän oikeasti on. Mutta kuten monesti ennenkin on todettu, niin ooppiumi tai heroiinipistos varmaan saa kenet tahansa muuttumaan orjaksi, ja kun tuota Harkerin käytöstä ajatellaan, niin ehkä siinä kuvataan huumeiden orjan nöyryyttämistä tuon kreivin toimesta, joka ainostaan aikoo hyötyä tuosta uhristaan.

Uskoisin Bram Stokerin sijoittaneen tuon kreivin kotimaan Transsilvaniaan, koska tuo paikka oli tarpeeksi kaukainen, ja se kuulosti varmaan kustannustoimittajasta hyvin eksoottiselta. Kun tuota Stokerin luomaa kreiviä ajatellaan, niin hän tuntuu kirjassa erittäin todelliselta. Ja kun Stoker kuvaa sitten kreivin kädenpuristusta, niin käsi tuntui hänestä karvaiselta. Tuolloin voidaan ajatella, että ehkä kyseisellä verenimijällä olisi ehkä ollut käsi-ihottuma, joka sitten tuntui tuosta nuoresta lakimiehestä karvalta.

Tuota kautta ajatellen voidaan sanoa, että Draculan kädet olisivat joko hyvin kuivat, tai sitten ne olisivat kuin Gekko-liskojen raajat, joissa on pieniä uria, joiden ansiosta tuo eläin kykenee kiipeämään myös laseilla pinnalla. Ja tietenkin tuo vampyyri pelkää myös peilejä, joita hän ei kykene katsomaan. Tuolloin voidaan ehkä ajatella, että tuolla vampyyrillä olisi sillä tavoin polarisoituneet silmät, että hän näkisi ”todellisen minänsä” peilistä.

Jossain elokuvassa oli muuten muunnelma tuosta teemasta, ja siinä oli sellaiset aurinkolasit, mitkä oli polarisoitu siten, että niillä erotti avaruusoliot ihmisistä. Eli tuossa elokuvassa Dracula-elokuvista tuttu ”peili-testi”, missä testattiin sitä, näkyykö vampyyri peilistä oli muunnettu aurinkolaseiksi, joiden läpi katsottaessa erotettiin avaruusolio ihmisestä. Ja tuollaisia erikoislaseja käyttäen voitaisiin myös esimerkiksi vangit erottaa kadulta. Tuo tosielämän malli toimisi siten, että vangit käyttäisivät esimerkiksi sellaista saippuaa, mikä näkyisi tietyllä tavalla polarisoiduissa aurinkolaseissa.

Kun mietitään Draculan kykyä nousta pitkin pystysuoraa seinämää, niin silloin voidaan ajatella, että tuolla miehellä olisi käytössään sellaiset hansikkaat, joissa olisi samanlainen uritus kuin gekkojen jaloissa. Ja jos ajatellaan että esimerkiksi SWAT-poliisien hanskoissa sekä heidän muissa suojuksissaan olisi sellainen uritus, mikä antaa äärimmäisen hyvin pidon, niin silloin nuo miehet voisivat nousta suoraa lasiseinää ylös ilman mitään ulkoisia apuvälineitä. Eli se vaatisi sitä, että noiden operaattorien käsineisiin sekä muihin suojuksiin koverretaan laserilla sellaisia uria, joita on gekkojen raajoissa.

Draculan voi sitten tappaa melko helposti. Eli hän tarvitsee tuota kirottua maataan, ja muutenkin nukkuessaan päivällä on vampyyri täysin puolustuskyvytön. Tuossa kirjassa kerrotaan, että Draculan kaltaiset olennot tarvitsevat oman hautansa multaa, jotta he voisivat nukkua rauhassa, ja ehkä tuo multa viittaa siihen maahan, mihin on oopiumunikkoa kylvetty. Jos noita kukkia ei ole, niin silloin vampyyri ei voi levätä. Tietenkin kirjassa tuo maa tuhotaan sekä sen merkitys muutetaan yliluonnoliseksi, ja Dracula sitten yllätetään omassa linnassaan hänen nukkuessaan. Tuolloin Van Helsing sitten iskee kreivin sydäämeen puukepin, ja sitten tämä olento kuolee.

https://kirjabloggaus.blogspot.fi/

Miksi kirjailijan työhön pitää puuttua kustannustoimittajan toimesta, ja mikä noissa kirjoituksissa sitten häntä muka häiritsee?

Mikä on kustannustoimittajan tai muun luovan kirjoitusnäytteen ohjaajan rooli kirjoittamisessa? Tässä en puhu vain kustannustoimittajista enkä kenestäkään tietystä henkilöstä, vaan myös opinnäytetöiden tarkastajista, joille mikään ei koskaan kelpaa. Eli kirjoitus ei ole suunnattu mitään tiettyä tahoa vastaan, vaan sen tarkoitus on tarkastella kirjoitelmien hyväksyntää yleisesti. Kirjaa voidaan verrata opinnäytetyöhön sikäli, että sen pitää täyttää tietyt kriteerit, ja kuitenkin välillä saan ihmetellä sitä, miten noita töitä ylipäätään hyväksytään? Miksi esimerkiksi jonkun henkilön opinnäytetyön tarkastaja tai ohjaaja vaihdetaan kesken työn?

Yksi kriteereistä on se, että kirja pitää tehdä aina itse. Eli mitään plagiointia sekä kopiointia ei siinä prosessissa sallita. Jokainen meistä on varmaan ajatellut että kirjan sisällön tekee kirjailija ja siksi tarkastelen tässä kirjan kautta myös opinnäytetyön tekemistä. Aina välillä on ollut sellainen tilanne, että tuo henkilö ikään kuin puuttuu hyvin pikkutarkasti romaanin sisältöön. Jos ajatellaan sitä, miksi hän tuota tekee, niin silloin tulee mieleen se, että romaanissa joku kohtaus on jonkun kustantamon työntekijän kannalta jotenkin kiusallinen. Mutta miksi hän ei sanoisi suoraan sitä, että sisältö on loukkaavaa? Jos kirjailijan työhön puututaan, niin tietenkin tuo puuttuminen pitää voida perustella.

Eli onko kyseessä sitten yritys jotenkin saada romaani pilattua? Ja  miksi kirjoittaminen on tuolloin tehty ikään kuin vaikeaksi? Mikäli tuo toimittaja haluaa jotaina sisältöä kirjaan, niin hänen olisi aloitettava sillä että antaa täsmällisiä ohjeita tuon sisällön suhteen. Kun puhutaan sensuurista, mitä taideteoksen sisältöön puuttuminen on, niin se kielii siitä, että taiteilijan työssä on jotain asioita, mitkä ovat sensuroijalle jotenkin kiusallisia. Kustannustoimittaja varmaan on se, joka työn hyväksyy. Mutta kuitenkin hänenkin tapauksessaan kyse on yhden ihmisen mielipiteestä.

Hänen pitäisi kyllä hiukan perustella sitä, miksi hän antaa ikään kuin kirjoittajalle käskyjä siitä, mitä tuohon romaaniin laitetaan ja mitä siitä jätetään pois. Kuitenkin toimittaja on henkilö, jonka pitäisi tehdä työtä tuon kirjailijan kanssa vähän samalla tavoin kuin esimerkiksi opinnäytetyön valvoja tekee työtä opiskelijan kanssa. Mikään ei ole typerämpää tai turhauttavampaa kuin kirjoittaa sivukaupalla turhaa tekstiä. Siinä sitten alkaa jo kirjan tekijäkin turhautua kun jotain asiaa sahataan edestakaisin. Samoin summittaiset ohjeet, kuten se, että jotain osaa tuotoksessa on liikaa. Tai sitten sitä on seuraavaksi liian vähän. Tuo asia varmaan hitsaa sitten jossain vaiheessa tuon ohjattavan hermoon, ja herättää sellaisen kysymyksen, että miksi se asia on niin tärkeä, että siitä vain jatkuvasti nipotetaan.

Siinä menee sitten myös työmotivaatio nollaan, jos jatkuvasti joku puuttuu tuotoksen sisältöön. Jos puhutaan salaliitosta, niin aiheuttaako tuolloin joku kirjassa oleva asia sitten sellaista, että esimerkiksi kustannustoimittaja kokee sen jotenkin henkilökohtaisena muistona jostain kaukaa lapsuudesta? Salaliitto tarkoittaa tässä kirjoituksessa sellaista asiaa, minkä toinen ihminen haluaa unohtaa. Mutta toisaalta sitten pitää muistaa sellainen asia, että me kaikki muutkin ihmiset kohtaamme joskus asioita, mitä emme halua katsoa. Eikä tuollainen asia sitten katoa, kun laittaa silmät kiinni. Kiusallinen asia voi olla vaikka kapakka, jonka edessä tuli pari- kolme kaveria vastaan, ja ilmoitti tuolle henkilölle, että hänelle tuli sitten tyttö- tai poikaystävän kanssa avioero, kun siinä sitten oli uusi kosija tullut kaupunkiin.

Tuolloin saattaa joskus käydä niin, että kun tuollainen pahaa aavistamaton nörttipoika sitten menee tyttöystäväänsä tapaamaan, niin silloin vastaan onkin tullut muutama kaupungin tyylikkäimmistä karatemestareista, ja siten on tuo onneton saanut nähdä tähtiä. Tuollainen asia varmasti sitten ottaa päähän, ja saa aikaan antipatioita joitakin paikkoja kohtaan. Mutta elämä vain jatkuu, ja joskus tuo pahoinpitelyn uhri saattaa tulla töihin kyseiseen kapakkaan, ja tietenkin tuohon paikkaan liittyy tuolloin kiusallisia muistoja. Nuo seurustelun aikaiset pakkoerot usein ovat erittäin nöyryyttäviä, ja siksi voin sanoa, että kyllä varmasti alkaa adrenaliini virrata verisuonissa, kun henkilö sitten parikymmentä vuotta myöhemmin kävelee tuohon ravintolaan sisään hakemaan työtä.

Jos tuossa kirjoituksessa käsitellään esimerkiksi jengejä, niin jos kustannustoimittaja on ollut jengin jäsen ja osallistunut rikolliseen toimintaan tai ollut pahoinpitelyn uhri, niin hän saattaa tuolloin asennoitua kirjoittelemaan jotenkin henkilökohtaisesti tai vihamielisesti. Mutta kuitenkin tuolloinkin pitää voida keskustella asiasta artistin kanssa, ja sitä kautta lähestyä tuota ongelmaa. Kuten olen sanonut monesti, niin me kaikki olemme ihmisiä, ja teemme virheitä. Kuitenkin taiteilijoiden kanssa toimittaessa pitää muistaa se, että he ovat individualisteja, joiden näkemyksiä nyt vain pitää voida kuunnella, vaikka se välillä on niin kamalan vaikeaa. Itsensä paneminen peliin on tietenkin nykyaikaisessa työelämässä erittäin tärkeä asia, ja samoin työntekijän pitää muistaa kunnioittaa pomoaan.

Mutta kirjoittamisessa sekä taiteen tekemisessä yleensä on kysymys siitä, että siinä tekee ihminen työtä, ja kirjailijaa ei voida korvata millään koneella tai toisella kirjailijalla, vaikka hän olisi kuinka oikukas hyvänsä. Kuitenkin joissakin tapauksissa lienee tarkoitus ollut vain päteä jollekin nuorelle kirjailijan uralle aikovalle henkilölle, tai sitten aiheuttaa hänelle sellaisia pettymyksiä, että hän ei koskaan ryhdy kirjoittamaan yhtään mitään. Syy tähän voi olla esimerkiksi kateus tai yritys saada tuo henkilö masentumaan, ja vaikenemaan jostain asiasta, mistä kukaan ei halua puhua.

Joten silloin pitää kysyä suoraan, että onko tuon henkilön ihmissuhteissa jotain, minkä takia hänet halutaan ikään kuin painaa unholaan? Jos kyseessä on vaikka esimerkiksi laitoksessa ollut henkilö, niin onko kyseessä sellainen tapaus, missä hänen päiväkirjaansa on julkaistu ilman lupaa, koska autenttinen tarina myy hyvin. Tuolloin on saattanut käydä niin, että henkilö on esiintynyt vaikka psykiatriselle potilaalle terapeuttina, ja sitä kautta kähveltänyt hänen kirjoituksiaan, jotka sitten on tietenkin esittänyt autenttisena päiväkirjana, joka sitten on julkaistu ilman potilaan lupaa, ja sen jälkeen tuo henkilö on vain laittanut rahat taskuunsa. Tuolloin varmasti tulee mieleen sellainen asia, että ehkä hän haluaa salata tekonsa, jotta kukaan ei saisi tietää tuota tekoa.  Tässä sitten en puhu mistään erityisestä asiasta, vaan ylipäätään toimittajien harjoittamasta sensuurista.

kirjabloggaus.blogspot.fi