Vampyyritarinoiden yhteys robotiikkaan sekä abiogeneesiin (Robottien harjoittamaa itsensä kopiointia voidaan pitää abiogeneetikkaan kuuluvana prosessina)

Nanoteknologiaa voidaan pitää yhtenä
abiogeneesin ilmentymistä, koska siinä
robotit tekevät toisia robotteja alkuaineista

Moderneissa "Dracula"-elokuvissa on kohtauksia, missä Draculan apupoika kaataa "mestarinsa" tuhkaan verta, ja sitten tuo seos valutetaan kyseisen vampyyrikreivin sukulaisen haudan päälle, mistä sitten kohoaa uusi "yön valtias". Tämä kohtaus on peräisin sellaisesta käsitteestä kuin biogeneesi tai abiogeneesi, joista ollaan tieteen maailmassa jo luovuttu. Kyseisissä kohtauksessa on ideana se, että jos "Draculan" elvytettyä luuytimen solukkoa lasketaan jonkun luurangon päälle, niin nuo solut sitten ohjautuvat tuon luun ytimeen, ja alkavat siellä sitten monistua.


Ajatus vampyyrin herättämisestä henkiin tällä tavoin perustuu siihen, että nämä solut olisivat sitten lepo- tai horrostilassa, mikä on ominaista myös pernaruttobakteerille, jonka lepoitiöt voivat tartuttaa taudin jopa satojen tai ehkä tuhansien vuosien kuluttua. Nämä äärimmäisen vaaralliset organismit voivat kuivua välillä, ja sitten kun ne pääsevät oikeaan kemialliseen ympäristöön, niin ne alkavat taas heräillä, ja aiheuttaa sairauksia. Eli jos biologisen sodan aseiden testauksessa maahan lasketut pernaruttobakteerit eivät joudu suoraan niihin kohdistuvan UV-säteilyn kohteeksi, niin ne voivat aiheuttaa epidemioita hyvin pitkän ajan kuluttua.


Ja tuolloin sitten vain pitää odottaa, kun "kreivi" nousee haudastaan. Tuollainen ajattelu perustuu sellaiseen asiaan, jota kutsutaan abiogeneesiksi, missä elämä syntyy suoraan kemikaaleista. Kyseinen ajattelutapa oli yleistä 1800-luvulla, mutta nykyään evoluutioteoreetikot uskovat vähintään siihen, että kemikaalien piti käydä useita muodonvaihdoksia, jotta syntyi ensimmäinen RNA-molekyyli, jonka piti sitten muuttua myöhemmin DNA:ksi. Ja kuten varmaan kaikki huomaavat, niin tässä sitten on asiasta väännetty rautalankamallia, jossa monia asioita on jätetty huomioimatta.

https://en.wikipedia.org/wiki/Abiogenesis

Mutta kun puhutaan esimerkiksi nykyään siitä, että voisiko joku molekyyli sitten alkaa lisääntyä kuten elävä eliö, ja tällöin voidaan sanoa, että ehkä abiogeneesi on sitten nykyään kohta todellisuutta, kun puhutaan sellaisesta asiasta kuin nanoteknologia. Nanoteknologian avulla ajatellaan voitavan luoda sellainen molekyyli, joka sitten kykenee kopioimaan itseään. Tuolloin ei puhuta mistään tapauksesta, missä keinotekoinen molekyyli viedään solun sisään, ja siellä se sitten ryhtyy kopioimaan itseään, jolloin puhutaan keinotekoisesta viruksesta.


Virus on oikeastaan siis eräänlainen kone, jolla ei ole omaa aineenvaihduntaa. Nanokoneen eli äärimmäisen pitkän hiilimolekyylin suorittama itsensä kopioiminen tarkoittaa sitä, että tuo molekyyli ei tarvitse solua, missä se voi luoda kopiota itsestään. Mutta tietenkin kaikkein helpoin tapa kopioida nanokoneita on tehdä niistä viruksia, joita sitten voidaan hyödyntää esimerkiksi mikropiirien valmistamisessa, mutta ikävä kyllä myös biologisessa sodankäynnissä.


Eli teoriassa esimerkiksi keinotekoista virusta, joka luodaan jossain laboratoriossa voidaan pitää abiogeneettisen prosessin tuloksena. Toisin sanoen nanotekniikan avulla voidaan luoda keinotekoista eli synteettistä DNA:ta, joka voi olla avain geeniterapioihin. Mutta molekylaarisen kokoluokan nanokoneet voivat kopioida itseään ilman, että niiden pitää päästä soluun sisään. Tuolloin luodaan teoreettinen molekyyli, joka sitten muodostaa viereensä toisen molekyylin esimerkiksi van der waalsin voimien avulla.


Tuolloin keskutellaan tietenkin abiogeneesistä. Samoin joissakin avaruusohjelmissa on puhuttu itseään kopioivien "Von Neumann"-luotainten lähettämisestä tutkimaan universumia. Tuolloin luotain tarvitsee hyvin monipuolisen tietokannan siitä, mistä sen kannattaa lähteä tarvitsemiaan alkuaineita jostain asteroidivyöhykkeeltä, Tuollainen tekoälyllä varustettu tähtienvälinen luotain olisi todella valtavan suuri ja monipuolinen väline, jossa olisi tietenkin alirobotteja sekä malmin käsittely-yksiköitä, joiden toiminta perustuu sentrifugien avulla tapahtuvaan alkuaineiden erotukseen ja muita vastaavia laitoksia, joiden avulla se kykenee valmistamaan kaikki tarpeelliset osat omaan kopioonsa, eli se valmistaisi itsestään täydellisen kopion joka voisi sitten jatkaa samoissa tehtävissä, kuin alkuperäinen luotain.


Eli tietyn ajan välein tuottaisi tuollainen "Von neumann"-luotain, joka kopioi itseään sekä muita välineitä tuottaisi itsestään kopioita, joiden avulla saadaan luotainten määrä kasvatettua potenssiin kaksi joka kerran kun sitä tarvitaan. Tuolloin kun puhutaan koneesta, joka kopioi itseään, niin silloin varmasti puhutaan abiogeneesistä, eli siinä robottitehtaat luodessaan malmista uusia robotteja ikään kuin tekevät samalla abiogeettistä toimintaa.


Tuolloin abiogeneesiä ei kuitenkaan käsitellä minkään teologisen termin kautta, vaan yksinkertaisesti sellaisena prosessina, missä robotti kopioi itseään. Toki tuo robotti voi olla esimerkiksi keinotekoinen DNA-pätkä, joka monistuu esimerkiksi soluissa, eli tuolloin voidaan puhua keinotekoisista viruksista, joita olisi tarkoitus käyttää vaikkapa mikropiirien valmistamiseen, niin että esimerkiksi virus, jolla on "tarttumajalat" kasaa mikropiirien pinnalle pienen pieniä metallinkappaleita, mitkä muodostavat äärimmäisen pienen mikropiirin osasia. Tai sitten ne voivat kasata pienikokoisia koneita, joilla pystytään viemään esimerkiksi syöpälääkkeiden palasia yksittäisiin soluihin.

https://kirjabloggaus.blogspot.fi/

Nanotekniikan sekä keinotekoisten organismien ja niiden aiheuttamien uhkien sekä hyötyjen arviointia

Kuva I

Kärpästen lento on kiehtonut tutkijoita aina, mutta nykyään sitä pidetään nanokokoisten lentävien laitteiden toiminnan perustana. Jos ilmailun pioneeri Otto Lillenthal 1800-luvulla kirjoitti, niin "linnun lento on lentämisen perusta", niin nykyaikainen robotiikan tutkija voisi sanoa, että hyönteisten lento on nanokokoisen lentävän robotin lennon perutana. Kuten tiedämme, niin rintaneulan kokoisen lentävän robotin rakentaminen on sikäli vaikeaa, että sähkömoottorin pienentäminen tuollaiselle sudenkorennon kokoiselle ilmailulaitteelle sopivaksi on todella vaikeaa, ja se vaatii sitten todella paljon energiaa verrattuna tuon ilma-aluksen kokoon, johon paristojen asentaminen on hyvin vaikeaa.

Ja tämän takia tuollaiset hyönteistä jäljittelevät robotit ovat ennen epäonnistuneet, mutta kun tekniikka on kehittynyt, niin on voitu alkaa valmistaa lentolaitteita, jotka muistuttavat ulkoisesti täysin esimerkiksi sudenkorentoa. Mutta kuten tiedämme, niin nanotekniikka on tehnyt mahdolliseksi sen, mitä nuo robotiikan asiantuntijat ovat vuosikausia suunnitelleet teoreettisella tasolla. Nimittäin sen, että voidaan rakentaa niin pieniä robotteja, että ne mahtuvat uimaan ihmisen verisuonissa, ja esimerkiksi kuvaamaan elävien elinten kuten sydämmen ja verisuonten läppien sekä solujen toimintaa niiden todellisessa elinympäristössä.

Robottihyttynen
Kuva II

Kuitenkin kaikkein mielenkiintoisin osa-alue nanotekniikassa ovat ultrapienet ilma-alukset, jotka jäljittelevät eläviä organismeja kuten sudenkorentoja sekä kärpäsiä.  Noin pienten ilma-alusten energian saanti voidaan varmistaa induktiolla, eli niihin suunnataan radioaaltoja, joilla sitten luodaan tarpeellinen jännite, jotta nuo pienet sähkömoottorit sekä havaintovälineet kuten CCD-kamerat alkavat toimia. Tällainen nanotekniikkaa hyödyntävä robotti voi tehdä monia asioita, mitä ihminen ei edes ole kuvitellut sen pystyvän tekemään. Eli tuo laite voi ryömiä seinien sisällä jäljittäen tuhohyönteisiä tai palopesäkkeitä. Samoin kuvassa kaksi (Kuva II) olevan robottihyttysen kaltaiset välineet saattavat tulevaisuudessa kerätä DNA:ta ihmisistä tai eläimistä viranomaisten tarpeisiin.

Nämä laitteet toimivat siten, että ne joko kommunikoivat keskustietokoneen kanssa radioaaltojen avulla, eli se suorittaa tuon välineen tarvitsemat laskutoimitukset, ja kertoo sen mikropiireille, miten tuo välineen pitää toimia suorittaessaan tehtäviään. Tai sitten jos noita nanorobotteja on tarpeeksi, niin ne voivat muodostaa hajautetun laskentayksikön, jossa kukin jäsen kommunikoi toistensa kanssa langattomasti, ja näin muodostuu ikään kuin pilvimäinen supertietokone, jollainen on "pahiksen" roolissa Stanislaw Lemin kirjassa Voittamaton, ja tällaisen tekniikan kehittämisestä pitää kyllä keskustella tarkoin, koska jos se tulee tietoiseksi itsestään, niin se voi tuhota koko ihmiskunnan. Eli noiden pilvimäisten tietokoneiden kehittäminen on sikäli varallista, että jos niihin ladataan kehittyneitä tekoälyohjelmia, niin silloin ne voivat muuttua aseiksi, joita ei voida hallita. Näitä älykkäitä pilviä keitetään asevoimien toimesta kautta maailman, koska ne voivat muuttua esimerkiksi ylisoonisella nopeudella liikkuviksi pölymyrskyiksi, mitkä sitten surmaavat kaikki eteen tulevat joukko-osastot. Niiden valmistaminen tapahtuu automatisoiduissa tehtaissa, mitkä eivät ehkä ole pakkauslaatikkoa suurempia, joten näiden välineiden kehittämisestä pitää kyllä keskustella hyvin laajalla alueella.

Se voi tarkastaa sähköjohtojen pintaa, tai uiskennella viemäriverkostossa sekä vesijohdoissa mitaten niissä olevia kemikaaleja, ja samalla tutkien niiden mahdollisia vaurioita. Nämä pienet laitteet eivät ole mitenkään sidoksissa siihen, mitä luonnossa olevat luonnolliset organismit ovat, joten ne voivat muistuttaa esimerkiksi siivekkäitä kaloja, jotka sekä lentävät että uivat vedessä. Niiden avulla ehkä tulevaisuudessa tutkitaan kaupunkien saastuttamista, sekä vesien tilaa sekä tehdään paljon muuta. Jos puhutaan esimerkiksi onnettomuuksista, joissa ihmisiä on jäänyt loukkuun raunioihin, niin tulevaisuudessa käytössä voi olla robotteja, jotka ryömivät onnettomuuden uhrien luokse, ja valavat heidän haavojensa päälle keinoihoa tai levymäiset robotit asettuvat itse lastoiksi muuttuneiden  raajojen ympärille, jos uhria ei välittömästi voida pelastaa.

Sekä puolustavat tuota uhria rotilta sekä hiiriltä. Samoja robotteja kehitetään myös sotilaiden käyttöön, eli haavan saanut sotilashenkilö saa välittömästi viereensä robotteja, jotka vetävät luodin pois ruumiista, sekä alkavat peittää haavaa luugeelillä sekä keinoiholla. Tuollaisia lääkintärobotteja kehitetään jatkuvasti tilanteisiin, joissa lääkintämiehiä, kenttä-ambulanssia tai helikopteria ei saada haavoittuneen lähelle välittömästi osuman tultua. Kuitenkin noiden nanokokoisten robottien käyttötarkoitukset ovat hyvin moninaisia, ja niitä kehitellään kaiken aikaa lisää, eli des noiden välineiden teoreettiset tutkijat eivät tiedä, mihin ne oikeasti pystyvät.

Niillä voidaan tarkkailla ympäristöä huomaamattomasti, ja tällöin esimerkiksi vihollisen kenraalin olkapään yli voidaan kirjaimellisesti katsoa, kun tuollainen keinotekoinen hyönteinen laskeutuu hänen olkapäähällensä. Samoin nuo nanohyönteiset voivat pitää sisällään myrkkyjä kuten risiiniä tai botuliinia, jolloin nuo keinotekoiset hyttyset tai paarmat voivat eliminoida haluttuja kohteita tehokkaasti. Eli ne voidaan soluttaa johonkin taloon, ja ne voivat ruiskuttaa tuota myrkkyä kohteeseen. Toinen vaihtoehto olisi se, että ne ruiskuttaisivat kohteeseen jotain nanokoneiden eli miniatyyrisukellusveneiden  kaltaisia laitteita, joilla kohdehenkilölle voidaan tehdä esimerkiksi lobotomia keken komentosuorituksen.

kimmonsivu.blogspot.fi