Kirja-arvostelun kohteena S.S Van Dine-nimisen tuntemattoman suuruuden "Greenen perheen arvoitus", joka on halpoihin kansiin tehty mestariteos josta kuitenkin löytyy huomauttamista

Dekkareista sen verran että niiden kirjoittajat ovat lahjakkaita ihmisiä. Noiden lähinnä henkirikoksia käsittelevien tarinoiden konnat ovat usein ovelia, ja varsinkin monissa ns. “vanhan ajan” jännityskirjoissa rikollinen on melko ovela henkilö, joka osaa hyvin helposti harhauttaa viranomaisia esimerkiksi kiinnittämällä lenkkitossuihin maihinnousukenkien pohjia tai sitten tekemään ns.”etämurhia”. Niissä kuitenkin toistuu yksi virhe, joka korostuu erityisesti tässä kuvatussa romaanissa, eli vaikka talon väkeä kuolee kuin kärpäsiä, niin silti perhe jää asumaan taloon, vaikka kuolema korjaa heidät yhden toisensa jälkeen. Ja ainakaan itse en usko, että tuollaisessa tilanteessa kukaan jää tuollaiseen taloon asumaan. Niin traumaattinen tuo asia varmasti sitten olisi, jos se tapahtuisi oikeassa elämässä.  Yksi maailman puhuttelevimmista dekkareista on taitelijanimen “S.S Van Dine” turvin kirjoitettu Greenen perheen arvoitus, joka tietenkin vaikuttaa lopussa sellaiselta kirjalta, missä sankari selvittää tällaisen rikoksen.

Eli tuossa romaanissa perheen ottotytär surmaa perheensä todella kammottavalla sekä ovelalla tavalla. Hän esimerkiksi asettaa kassakaappiin pienen revolverin sekä taljakoneiston, millä tuo henkilö sitten surmaa yhden uhreistaan. Tuon kirjan lopussa kyseinen nainen surmaa itsensä syanidilla, mutta itseäni kyllä vähän epäilyttää kyseinen tapaus. Lopussa mieleeni tulee se, että onko tuo syaniditabletti oikeasti annettu kyseiselle naiselle ilman että hän tietää tuosta asiasta. Kyseinen dekkari kuitenkin on hiukan tympäiseviä kliseitä täynnä, ja yleisin tuossa kirjallisuustyypissä tehty tyylivirhe on siinä, että vaikka talossa tapahtuu jatkuvasti murhia, niin silti tuon perheen jäsenet jäävät asumaan siihen. Ja sama tyylivirhe on myös tässä kirjassa. 

Toisin sanoen tavallinen yskänpastilli olisi voitu vaihtaa tuollaiseen pilleriin, joka on ehkä hankittu valokuvaamista varten. Samoin tuo murhasarja toki perustuu tuossa kirjassa sellaiseen kirjaan, jonka nimi on “Tutkintatuomarin käsikirja” saksaksi “Handbuch für Untersuchungsrichter”, ja tuota teosta murhaajatar käytti siinä sitten lähdeteoksena, kun hän kehitti omia mallejaan tuon kuuluisan tuomarin Hans Grossin esittelemistä murhista. Tuo kirja kulkee kammottavalla tavalla tuon kirjan juonessa mukana. Kyseisen kirjan saa muuten kuka hyvänsä lukea Google Booksissa ilmaiseksi, joten siihen voi jokainen tutustua, vaikka toki tuollainen goottilaisin kirjaimin painettu teos voi tuntua hieman oudolta nykylukijan mielestä. Kun keskustellaan kirjoista sekä niiden väärinkäytöstä, niin moni klassisiin dekkareihin perehtynyt kirjoittaja on lukenut usein myös jonkun kriminologian piiriin kuuluvan teoksen, joita löytyy jokaisen kirjaston hyllyistä.

Erityisen mielenkiintoinen on tutkintatuomari Grossin esittelemä tapaus, missä mies vihasi jotain ihmistä niin paljon, että lavasti oman itsemurhansa toisen tekemäksi. Tuollainen teko kuvastaa kyllä avuttomuutta sekä äärimmäistä katkeruutta. Kuitenkin voidaan sanoa, että nimen omaan “Greenen perheen arvoitus” on kirja, mitä lukiessa kannattaa hiukan pohtia sitä, miksi tuo “Sibylla” sitten teki tuon päätöksen surmata oman perheensä? Kirjan ideana on sellainen asia, että tuo tyttö oli täysin hylätty omaan taloonsa, missä muu perhe kohteli häntä kuin palvelustyttöä, ja kirjasto oli sitten paikka, missä “Sibylla” sai olla rauhassa, ja kerran hän sitten löysi kirjan nimeltään “Handbuch für Untersuchungsrichter”. Ja se tietenkin otti häntä hiukan päähän, minkä jälkeen tuo perhe sitten sai kuolla.

Kuitenkaan tuo “Greenen perheen arvoitus” ei ota sitten sellaiseen asiaan kantaa, että tuo tutkintatuomari Hans Gross oli aikoinaan rikostutkinnan ammattilainen, ja hän kyllä tiesi, millainen kirja on yllyttävää tekstiä. On paljon ihmisiä, jotka ovat lukeneet kirjan “Handbuch für Untersuchungsrichter”, ja vielä suurempi määrä ihmisiä, jotka ovat lukeneet kirjan “Greenen perheen arvoitus”, eivätkä he sitten ole mitenkään murhanneet muita ihmisiä, ja toki dekkareista saa paljon ideoita siihen, miten tällaisia rikoksia tehdään, mutta kun mietitään sitä, millainen suhde Hans Grossilla oli kirjoihin sekä rikoksiin sekä kirjoihin toki hän varmasti tiesi, että kirjoittaessaan tuota kirjaansa, niin sitä voitiin käyttää apuna murhien suunnittelussa.

Hän oli erittäin oppinut mies, joka teki työtään valvoessaan poliisien toimintaa 1800-luvun Saksassa, ja tuollaisilla miehillä on erittäin monimutkainen suhde kirjoihin. Hän oli korkeasti koulutettu virkamies, jonka kautta kulki kaikenlaisia papereita, ja hänen työhönsä kuului poliisien tutkintatapojen valvominen. Tuolloin asianajajat syyttivät poliisia sekä tutkintatuomareita aivan aiheesta liian kovista otteista, eli siitä että he käyttivät mielellään liian kovia menetelmiä rikollisten tekemien tunnustusten puristamiseen.

Kuitenkin jo tuolloin ”moraalin vuosisatana” tunnetulla 1800-luvulla oli olemassa sellaisia epäilyksiä, että yksittäinen rikollinen ei kaikkia maassa tehtyjä murhia ole tehnyt, ja siksi piti löytää sellaisia todisteita, joilla rikollinen saatiin kytkettyä johonkin murhaan, jotta ne oikeat rikolliset saataisiin kiinni. Grossin aikaan kirjan painaminen oli kallista, ja kaikki opiskelu tapahtui kirjojen kautta, ja Internetiä edes ollut olemassa, joten tuo mies ei koskaan olisi kirjoittanut vaarallista kirjaa, mutta hän ei varmaan miettinyt että joskus painotuote olisi niin halpaa, että kuka tahansa saattaisi kirjan ostaa.

Eikä hän oikeastaan varmaan ymmärtänyt ajatella, että hänen kirjoittamaansa kirjaan joskus törmäisi kirjailija nimeltään ”S.S Van Dine”, joka sitten kehittäisi sen pohjalta juonen kirjaan nimeltään ”Greenen perheen arvoitus”. Tuo kirja on mielestäni erittäin puhutteleva sikäli, että vaikka kyseessä on ”halpa pokkari”, niin siinä onnistutaan pohtimaan rikoksen luonnetta, sekä sitä että onko tuo uhrien ryhmä joskus sitten aiheuttanut itse sen, että rikollinen on heitä alkanut vihata. Mikään kirjoitus ei ole täysin vaaratonta, ja oikeassa elämässä murhaajalla pitää olla motiivi sekä tilaisuus että taidot tehdä murha, ja kun puhutaan esimerkiksi sarjamurhista, niin silloin saattaa murhaaja löytyä hyvin helposti, kun murhasarja sitten päättyy, niin todetaan että kaikki he ovat olleet samalla koululuokalla, ja tuolta luokalta on vain yksi jäänyt henkiin. Siinä sitten motiivi voi olla esimerkiksi kosto, ja siinä ei sitten tutkijan tarvitse Sherlock Holmesin päättelykykyjä omata, että hän pystyy löytämään tuon rikoksen syyn, joka voisi olla vaikkapa koulukiusaaminen.

Ja varmaan jo Grossin aikaan oli tuosta asiasta keskusteltu tuomarien sekä poliisien keskuudessa, eli onko oikein ottaa ihmistä elätettäväksi, jos häntä kohtaan ollaan vain ilkeitä sekä eriarvoistavia. Uskoisin että adoptiolasten kohdalla on monta kertaa tapahtunut sellaista, että hän esimerkiksi saa aina vähemmän tai halvempia lahjoja, kuin perheen omat lapset saavat, tai sitten esimerkiksi ruumiillinen kuritus koskee vain tuota adoptiolasta sekä saattaa olla niin, että hänet kutsutaan aina erikseen pöytään, ja perheen asioista ei tuolle adoptiolapselle mitään puhuta. 


espoonmetsa.blogspot.fi