Arktisilla alueilla tapahtuva öljyn sekä kaasun tuotanto lisääntyy, koska ilmastonmuutos on saanut mannerjään vetäytymään öljykenttien päältä.

Arktiset alueet sekä niiden hyödyntäminen ovat asioita, joista keskustellaan hyvin paljon, ja nyt asia tietenkin on enemmän esillä kuin koskaan ennen. Arktisilla  alueilla sijaitsee suuri osa vielä hyödyntämättömistä kaasu- ja öljyesiintymistä, joita on alettu vasta viimeaikoina vakavasti porata, ja syy tähän on ollut se, että tuo alue on erittäin vaikea toimintaympäristö. Arktisilla alueilla ei tätä ennen ole pystytty poraamaan öljyä sekä kaasua, koska tuo ympäristö on ollut ikijään peitossa, ja liikkuvan jään läpi poraaminen on ollut käytännössä mahdotonta, eli jää on kellunut meren pinnalla, ja sen takia porausputken vieminen merenpohjaan on ollut käytännössä mahdotonta, koska jään liike on rikkonut putken.

Mutta nyt tilanne on alkanut muuttua, koska ilmastonmuutos on aiheuttanut sitä, että ikijää on alkanut vetäytyä sekä Antarktiksen että Arktiksen eli Pohjoisen jäämeren alueella, ja sen takia myö uusia öljy- sekä kaasukenttiä on voitu avata yhä pohjoisemmaksi. Kiinnostusta arktisilla alueilla tapahtuvaan öljynporaukseen tietenkin on ollut aina olemassa kaikissa maissa, jotka ovat perustaneet tukikohtia noille jäälakauksille. Ja tietenkin kasvihuoneilmiö on tehnyt mahdolliseksi sen, että öljynporauslauttoja on sijoitettu yhä kauemmaksi pohjoiseen, missä eteen on tullut uusia ongelmia, jotka liittyvät porauslaitteiden turvallisuuteen.

Näet pohjoisella alueella mikrobitoiminta on melko vähäistä, ja jos tuolla kaukana arktisella alueella sattuu öljyvuoto, niin silloin  öljyntorjuntamikrobien käyttö on erittäin vaikeaa, koska ne eivät tuhoa veteen päässyttä öljyä tarpeeksi nopeasti, ja tuon takia niiden teho on vähäisempi kuin Meksikonlahdella. Samoin veteen valunut öljy jää kiinni jäähän sekä lumeen, jossa se sitten aiheuttaa myrkytyksiä. Kuitenkin öljyn tuotantoon käytettävän teknologian kehittyminen on mahdollistanut “mustan kullan” poraamisen ennennäkemättömän syvältä meren pohjasta. Tuo tekniikka perustuu sellaiseen kuin kelluva tuotantolautta. Eli tuotantolautta on se, mikä tuo öljyn markkinoille ja porauslautta taas tekee pohjaan reiän, mitä kautta öljyä otetaan ylös.

Vanhanaikaiset öljykentillä käytetyt tuotantolautat seisoivat meren pohjassa valtavan pitkien jalkojen päällä, ja tuo tietenkin rajoitti poraussyvyyttä. Mutta uuden tyyppiset tuontantoyksiköt kelluvat porauskohdan päällä meren pohjaan kiinnitettyjen nailonista- tai kevlarista valmistettujen köysien varassa. Nuo köydet on kiinnitetty ankkureihin, jotka pitävät tuota kelluvaa tuotantolauttaa paikallaan. Tuon porauslautan ympärillä on joukko porauspisteitä, joista öljyä tuodaan ylös pehmeää letkua pitkin, eli tuo lautta kykenee tuottamaan öljyä sekä kaasua useista pisteistä kerrallaan, ja tuotantoon tarvittava venttiilijärjestelmä sijaitsee meren pohjassa, joka lisää turvallisuutta. Tulevaisuudessa saatetaan käyttää myös kokonaan meren alla olevia tuotanlauttoja, joita hallitaan meren pohjassa mutkittelevien valokaapelien tai satelliittien kautta kulkevien viestiyhteyksien avulla.   

Tuolloin tuo laitteisto voidaan sulkea, jos kaasua tai öljyä ei voida kuljettaa markkinoille. Nuo lautat ovat pitkälle automatisoituja, ja niitä voidaan jo nyt operoida etäkäytön avulla maalta käsin, mikä tietenkin lisää turvallisuutta, sekä vähentää työvoimakustannuksia sekä helpottaa henkilökunnan rekrytoinnissa. Ja kaikki toimita tuon meren pohjaan sijoitetun yksikön ympärillä tapahtuu robottien avulla. Samoin myös arktisella maa-alueella sijaitsevia tuotantoyksiköitä voidaan käyttää vaikka öljy-yhtiön päämajasta käsin, ja tietenkin järjestelmää valvotaan tarkoin sekä valvontakameroiden avulla että tekemällä säännöllisin välein tarkastuksia noissa putkissa.

Eli niissä kulkee jatkuvasti pieniä robotteja, jotka kuvaavat mahdollisia hapettumia, koska jos vaikka kaasuputkeen pääsee ilmaa, niin seurauksena voi olla tuhoisa räjähdys. Kun puhutaan niistä ongelmista, mitä tuollainen syvänmeren poraus tuo eteen, niin kuten historiasta olemme oppineet on suurin ongelma tietenkin valtava paine, jonka takia esimerkiksi kaikki asennustyöt pitää tietenkin tehdä erikoisvälineillä.  Nuo välineet ovat erityisiä kauko-ohjattavia sukellusveneitä, joilla laitteisto asennetaan sekä sitä huolletaan. Kyseiset sukellusveneet muistuttavat hankajalkaista, koska niissä on ertyiset manipulaattorikädet, millä ne tarttuvat työkohteeseensa, ja niitä voidaan ohjata meren pinnalla olevista aluksista tai satelliitin välityksellä jopa tuhansien kilometrien päästä. Tuolloin ohjaaminen tapahtuu siten, että meressä on poiju, joka on varustettu modeemilla, ja tuo varsinainen sukellusrobotti on meren pohjassa, mistä se pitää yhteyttä tuohon poijuun joko valokaapelin tai suunnatun vedenalaisen modeemin avulla. Noiden laitteiden tekoäly on sen verran pitkälle kehitetty, että ne kykenevät itsenäiseen työskentelyyn, eli niiden ei tarvitse jatkuvasti olla yhteydessä operaattoreihin. Ja jos signaali katkeaa, niin niin silloin tuo robotti nousee pintaan etsimään yhteyttä uudelleen.

Valokaapelia käytettäessä pitää muistaa se, että tuo ohut kaapeli voi katketa, jos sitä puree vaikka hai, mutta sen ongelma on siinä, että tuo fyysinen kaapeli saattaa kietoutua  jonkun esteen ympärille, joten langaton LRAD-laitteeseen sekä modeemiin perustuva viestintäjärjestelmä olisi parempi tämän takia. Langaton järjestelmä antaa laitteelle liikkumavapautta sekä on muutenkin huolettomampi käyttää. Mutta nuo välineet ovat erittäin pitkälle kehitettyjä, ja niiden toiminta on melkein täysin autonomista, eli niissä käytetään saman tyyppisiä tietokoneohjelmia kuin Mars-luotaimissa, ja niiden voimantuotto perustuu polttokennoihin, joissa poltetaan hiilivetyä kuten maakaasua, jota kaasukentillä on paljon saatavilla. Eli tällaista tekniikkaa hyödynnetään noilla kaukaisilla öljy- sekä kaasukentillä, jotka sijaitsevat hyvin kaukana ihmisasutuksesta.